Pieni afrikkalainen kylä

Voi rähmä tykkäsi todeta hieno komedian mestari Pertti "Spede" Pasanen aikoinaan. Tämä sama läimäys otsalle käy allekirjoittaneelle ainakin vertauskuvainnollisesti joka kerta kun taloon tulee lisää lastenvaatteita. Niitä nimittäin on samoin kuin muutakin roinaa. Toki tässä vuosien varrella vaatetta on lähtenyt anopin mukana kirpparille, mutta väittäisin edelleen jossain afrikassa heimopäällikön pistävän tanssiksi ja pitävän koko porukan pirskeet rumpujen soidessa jos saisi meiltä minun mielestä ylimääräiset tavarat. Niistä riittäisi varmasti koko kylälle ja huonoimmat voisi antaa naapurikylän riitaa haastavalle päällikölle ihan vaan kiusaksi. No onneksi noita ei ole kalliilla rahalla ostettu vaan lähinnä saatuja sekä kirpparilta hommattuja, mutta jos minulta kysyttäisiin, niin konttiin tai kaatikselle olisi saanut aikanaan jo ison määrän meidän huushollin tavaroista viedä. Mutta eipä kysytä, joten ollaan vaan hiljaa. Himppasen tietysti huolettaa, kun nyt vanhempi tyttökin ostellut jo uudelle tulokkaalle vaatteita netistä. Onhan se tietysti hienoa ja hellyyttäviä on niin vaatteet kuin toimintakin. Mutta ehkä joskus saan vielä sanani kuuluviin ja saataisiin vietyä tätä rompetta pois sekä rouva niistä raskisi luopua...

Pakko kai se on kuitenkin tunnustaa, että vähän olen jotain James Bond aiheista lastenvaatetta itsekkin etsinyt netistä. Saa nyt nähdä sitten pitääkö se olla Moneypenny vai 007 -tyylistä. Liekkö tuolla kuosilla nyt sitten lopulta niin hirveän suurta väliä, kun lopulta se on kuolassa, puklussa, koiran karvoissa ja ruuan tähteissä viisi minuuttia pukemisen jälkeen. Mutta yksi asia on kuitenkin mullekkin tärkeää vauvan vaatteissa ja muistan sen vielä yli kymmenen vuoden takaa. Irtopaidat on pyllystä. Ehdottomasti bodyja. Ne oli hyviä vehkeitä ja pysyivät hyvin päällä sekä oli helppo pukea. No se näistä vaatehuoltoteknisistä jutuista. Ne ei oikein mun vastuulla ole...



Sitten ikävä kyllä aiemmista raskauksista tuttu vaiva iski Riikalle eli sokerit koholla. Tämä tarkoittaa nyt sitten ruokavalion seurantaa josta kuulemma mulle lohkeaa tontti. Jonkun verran tuossa tuli laihdutusprojektini aikana tutustua hiilihydraattien välttelyyn joten kaipa sitä salaatti-protsku linjaa pitäisi tuon paremmankin puolison alkaa vetämään joskin varmasti jotain pastaa tms. siihen hillitysti lisäksi. Suomeksihan tämä asia ei mahdottoman vakava ole, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin joutuu tirpana aikanaan lasten teholle sokeriarvojen ja keltaisuuden vuoksi mikäli etuajassa syntyy kuten nämä kaksi edellistäkin. No tämän kun tietää, niin ei siitä sen enempää huolissaan osaa olla. Siellä kyllä saa parasta mahdollista hoitoa ja on mukava henkilökunta.

Nyt tämä isukki lähtee pistämään herraties monennenko salibandykauden pakettiin. Ensi vuonna kun kausi starttaa, niin kotona on toivottavasti yksi kannustaja lisää joka huutaa pelireissuille lähdettäessä kuin syötävä ja vaimo hymyilee oven sulkeutuessa. Se on mukava kun isä harrastaa...

Mikä on elämässä tärkeintä?

Rakkaus. Se on on elämässä tärkeintä. Ilman sitä ei olisi nyt tätä uusintakaan tulokasta. Meille tulee kohta 15 vuotta yhteistä matkaa täyteen. Se lähti vuonna 2000 eräästä Henry's pubin reissusta ja melko nopeasti muutaman muuttujan selvittämisen jälkeen löydettiin itsemme kihloista, loppuvuodesta oli jo Salla tulossa. Naimisiin mentiin ja Vilmakin saatiin sekä muutettiin 2003 Pihkainmäkeen missä on nyt asuttu yli kymmenen vuotta. Onko matka ollut helppo? Ei todellakaan ole. On ollut sählinkejä jos jonkinlaisia. Tunteettomia jaksoja, tunteellisia jaksoja, riitoja, sopimisia. Toisaalta ajatellen ei kai mikään parisuhde helppoa ole. Rakasta toista niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Meille tapahtui aikanaan paljon ja todella nopeasti. Se ei helppoa ollut. Elämäntavatkin on olleet välillä vähän niin ja näin. Väittäisin, että aika monella on parisuhde mennyt karille kuningas alkoholin ja eritoten sen tuomien lieveilmiöiden mukana kuten vaikkapa bilesähläysten. Ei se kaukana ollut meilläkään. Nyt viidentoista yhteisen vuoden jälkeen voidaan sanoa, että eletään elämän kevättä. Elämäntapamuutoksestamme on yli 2 vuotta ja parisuhteessa menee paremmin kuin ehkä koskaan. Joskaan helppoa tämäkään aika ei ole ollut. Liikunnan lisäys ja elämäntapojen suuri muutos vei meidät eron partaalle. Mutta siitäkin selvittiin. Ulkopuolista apua on matkalla ollut ja siitä olemme erittäin kiitollisia. Tämän urheilutermein huikean matkan aikana ollaan nähty erittäin monen parisuhteen päättyvän lähipiiristämme. Kaikki ei voi onnistua eikä väkisellä pidäkkään yhdessä olla. Mutta töitä avioliitto vaatii, se on hyvä muistaa kun papille sanoo "tahdon"



Meitä molempia on yhdistänyt yksi iso asia. Se on tietenkin rakkaat tyttäremme sekä se, että heille olemme halunneet tarjota turvallisen ydinperheen missä on isä ja äiti. Oma isä ja oma äiti saman katon alla. Sen eteen olemme tehneet todella kovasti työtä. En uskalla väittää, että enemmän kuin moni muu, mutta sen tohdin todeta, että ei ainakaan vähemmän. Ja kaikki on ollut sen arvoista. Nyt syksyllä on edessä taas yksi iso elämänmuutos. Mutta eiköhän sekin pystytä selvittämään, on tässä muutkin hanskattu. Rakkaus on kuitenkin se joka meidät on yhdessä pitänyt ja välittäminen toisesta. Me miehet ei aina osata oikein tunteitamme näyttää enkä siinä tee poikkeusta. Haluaisin kuitenkin tähän loppuun ehkä aavistuksen kliseisestikkin todeta: "Minä rakastan sinua Riikka"

Synnytysvalmennus

Valmennus, ei tule hyvä assosiaatio tästä. Jos laittaa silmät kiinni, niin synnytysvalmennus tuo ensimmäisenä mielikuvan jostain Jari Sarasvuosta puhumassa kalliilla rahalla jotain diipadaapa-itsestäänselvyyksiä porukalle joka nyökyttelee auditoriossa ja laittaa kuvia tapahtumasta Twitteriin sun muihin Instagrammeihin. No onneksi on kokemusta tuosta synnytysvalmennuksesta, niin ihan sitähän se ei ole. Joskin kun käytiin vuonna 2001 tuo valmennus, niin muistan sieltä kaksi asiaa. Toinen on, että siellä oli hammaslääkäritunti joka oli pirun pitkä ja puiseva. Ja toinen oli ylimielinen mersukuski vaimonsa kanssa. Ajoi Carlsonilla ainoille invaparkkiruuduille keskelle sitä väliviivaa vieden kahden auton paikan. Ihan mulkvisti koko jätkä. Toivottavasti sai koliikkivauvan. No ehkä tämä edellinen kertoo, että mitään ihan veret seisauttavaa juttua siellä valmennuksessa ei ollut. Ei edes niitä kuuluisia hengitysharjoituksia joita on amerikkalaisissa sarjoissa totuttu näkemään. 

Mutta varmasti tuo paikkansa puoltaa kerran käydä. Ihan asiaa siellä kerrotaan ja tietysti miehenä voi tsekkailla myös äityleiden tarjonnan. Tätä kannattaa tehdä matalalla profiililla, koska vaimo saattaa olla herkillä. Esimerkiksi ei kannata sanoa miten tuo äiti näyttää kyllä aika terhakassa kunnossa olevan. Mutta toistamiseen ei kyllä sinne valmennukseen viitsi lähteä. Ja onneksi tästä ei ole edes tarvinnut keskustella tällä kertaa



Lopulta kun se synnytyksen aika koettaa, niin se on ihan sama mitä siellä valmennuksessa on puhuttu. Mies on ihan matkustajana osastolla. Harvemmin voi ihminen enempää hukassa olla ellei lasketa Suomen jääkiekkomaajoukkuetta 5-6 tappiossa Ruotsille. Mutta se on sellaista mukavalla tavalla hukassa olemista jos vain kaikki menee hyvin. Minä en muista kummankaan lapsen syntymästä kuin jotain välähdyksiä sieltä ja toisia täältä. En tiedä muistaako muut isät. mutta mulla meni ainakin suht sumussa ne reissut. Etenkin kun molemmat tulivat vielä vähän puun takaa yllättäen etuajassa. Jospa nyt yli 10 vuotta vanhempana osaisi rauhallisemmin ottaa eikä homma jännittäisi niin pahasti enää. Aion yrittää valmentaa itse-itseäni siihen ja toimia siis ikäänkuin pelaajavalmentajana tässä tapauksessa. Mulla on tunne, että ne hengitysharjoitukset on ihan jees. Kunhan ne vaan treenaa itselleen...

Ei nimi miestä pahenna vai miten se meni?

Tämä kirjoitus jota olen muutaman päivän makustellut päässäni sattuu sopivasti, kun aamulla radiosta tuli juttua miten jatkossa ilmeisesti tyttöjen ja poikien nimiä voidaan antaa ristiin ja nimen määräytymisille jäisi ainoaksi ehdoksi, että se ei ole lapsen edun vastainen tai ylipäätään hävytön. Itse olen vahvasti tasa-arvoisen avioliittolain kannattaja, mutta tämä on taas asioita joista ei oikein tiedä mitä mieltä pitäisi olla. Sanoisin huono uutinen jos Hyppösen Henkka kysyisi. Mutta nyt ei kysele Henkka eikä mulla ole vielä kokonaan harmaat hiukset kuten ihannoimallani Miika Nousiaisella eli keskitytään nimiproblematiikkaan Tolosten perheessä. Normaalistihan näitä mietitään vasta syntymän jälkeen, mutta nyt on etenkin vanhin tytär tuonut omia suosikkejaan kovasti esille vaikka ei tiedossa ole onko tulevassa käärössä vaaleanpunainen vai sininen verhoilu

Tekonimihän se on ensiksi keksittävä. Se tulenee sitten jahka toivottavasti rakenneultrassa saadaan tietää kumpaako sieltä tarjoiltaan. Eilen sydänäänet kuului joten toivottavasti sieltä nyt jompaa kumpaa on tulossa. Aikanaan Salla oli Sohvi ristiäisiin asti ja Vilma totteli nimeä Viivi. Molemmille tytöille oli varsinaiset nimet mietitty etukäteen, mutta syntymän jälkeen ei niihin kuitenkaan päädytty. Muistaakseni Ella oli Sallalle ykkösvaihtoehto ja Aada Vilmalle.

Miten sitten lopullisiin nimiin päädyttiin? Meillä on ollut pari kriteeriä eli nimi ei saa olla tavalliseen sukunimeen nähden liian hieno eli mitkään Claudia Josefinat tai Brooke Stephaniet ei tulleet kysymykseen, myöskin kolme nimeä on turhaa elvistelyä. Lisäksi esim. Moona torpattiin, koska Moona Tolonen -> Toona Molonen. Tätä ei muuten ollut meidän firmassa 2000-luvun alussa olleen myyntimiehen vanhemmat miettineet, kun hänen nimensä oli Pekka Kaikkonen. Eli siis ei mitään tällaista Vellu Pirinen -syndroomaa haluttu lapselle. Ja viimeinen kriteeri oli, että nimestä ei väännettäisi heti lempinimeä. Tokihan niitäkin tulee, mutta Salla ja Vilma on olleet suht perusnimet joille ei ainakaan vakiolempparinimeä ole tarjolla. Lempinimi tosin ei aina omasta nimestä tule. Meikäläistä on Ossiksi, Oskuksi, Peteliukseksi ja vaikka miksikä Schimanskiksi sanottu tässä vuosien varrella ennen nykyisen "Iken" vakiintumista



Aikaisimpien painosten osalta on tainnut lopulta mennä läpi se meikäläisen ehdottama nimi jonka pappi on sitten pyhässä toimituksessaan lapsellemme antanut. Saa nähdä kenen idea menee läpi nyt. Osallistujia ainakin on enemmän päätäntään. Jotain suht tavallista sieltä on varmasti kuitenkin aikanaan sitten tulossa. Toisessa nimessä on yritetty jotenkin kuljettaa suvun nimiä mukana kuten Vilma Ester eli Ester on Riikan ja minun mummojen nimiä. Mutta näihin on onneksi aikaa reilusti. Yllättävän aikaiseen vain pohtiminen nousi tapetille meidän perheessä...

Loppuun voisi vielä vanhan tarinan kertoa insinööriopintojen ensimmäiseltä vuodelta ja ensimmäiseltä viestinnän oppitunnilta. Oltiin tekulla luokassa, kun suht kuuman puuman oloinen naisopettaja tuli luokkaan ja esitteli itsensä: "Minä olen Raija Lerssi". Välittömästi takapenkistä eräs nuori mies Iisalmesta kysyi kovalla äänellä: "Mikääääääää?" ja koko luokka repesi...mutta sepä näistä. Nautiskellaan nyt hienoista kevätilmoista!

Sektio, mystinen juttu

Likimain 12 vuotta sitten tuli aloiteltua kevään grillikausi silloisessa Petosen rivaripätkässämme. Ja siihen aikaan kun vielä alkoholi kuului valikoimaan, niin muutama kalja siinä meni ohessa meikäläisellä, Riikalla ei tietenkään. Kesken grillailujen alkoi vaimolla supistella ja siitä kaverinsa kyydillä sairaalaan. Itse jäin lopettelemaan pihvin paistamisen. Näinpä sitten lopulta viisi viikkoa etuajassa laskettuun aikaan löysin itseni myöhään illalla leikkaussalista, kun sektiota tehtiin. Vilma oli halunnut mahassa olla poikittain ja lääkärit päättivät, että näin toimitaan kun supistuksia tulee. Minusta se oli hyvä päätös eikä sitä olla kertaakaan kyseenalaistettu. Yö meni letkuissa 2600g painavalla tytöllä teholla, mutta hyvin hän on tuosta kasvanut, n. 165cm nykyisin. Salla sen sijaan pari vuotta aiemmin syntyi normaalisti alateitse. Olin enojen kanssa kotipaikalla Tervossa saunomassa, kun aamuyöllä tuli puhelu lapsivesien menosta. Näin sitä sitten mentiin. Mummo joka minut on kasvattanut oli vielä silloin elossa toivottamassa tuvassa tsemppiä matkaan kiireiselle nuorelle miehelle. Aamuseiskalta oltiin kyssillä ja yhden jälkeen päivällä Salla parkaisi ensimmäiset huutonsa. Kaikki meni hyvin.

Nyt oli lehdessä juttua hoitovirheen takia lapsensa menettäneestä parista. Ihan tarkkaan ei minulle valjennut mistä oli lopulta kyse, mutta synnytys oli pitkä ja vauva kuoli komplikaatioihin eikä äidinkään lähtö vissiin hirveän kaukana ollut. Sana sektio vilahti jutussa. En ole missään nimessä tämän alan asiantuntija, mutta hieman minua ihmetyttää se into ja tarmo millä pitäisi väkisellä saada synnyttää luonnonmukaisesti kaikissa olosuhteissa. Hei, nyt ollaan 2000-luvulla. Tuntuisi, että maalaisjärki sanoisi jos yhtään on riskiä tai synnytys pitkittyy tms. vastaavaa, niin leikattaisiin. Toki varmaan riskinsä siinäkin, mutta jos vaakakupissa on toisella puolella punnuksena pahimmassa tapauksessa kuolema. Miksi tästä kirjoitan, niin nyt ollaan käyty kahdessa ultrassa. Molemmissa on kyselty aiemmista synnytyksistä ja sektion kohdalla on ampunut molemmilta lääkäreiltä sanoisin jopa puolittaisen syyttävä napakka kysymys: "Miksi sektio?". No meillä ei ole mitään salailtavaa sen suhteen tai kaunisteltavaa, lääkäri näin käski.

En tiedä sitten, mutta sellainen käsitys mulle on jäänyt, että ajottain painostetaan väkisellä synnyttämään alateitse vaikka vauva muistuttaa kooltaan norsua. Onneksi olen IT-alan ihmisiä eikä minun tarvitsekkaan näistä tajuta, kunhan pistän ravihevosena laput silmillä menemään. Jospa se tuo uusikin tulokas tulisi normaaleja reittejä eikä asiaa tarvitsisi mietiskellä sen enempää. Mutta vähän tässä tämänkin asian suhteen on ollut samoja havaintoja kuin ylipäätään yhteiskunnassa. Maalaisjärjen suurta puutetta....

Puhuttaisiinko hiukan vauvasta?

Meillä ihmisillä on jännä ja toisaalta aika looginen tapa puhua paljon niistä asioista mitkä kulloinkin ovat päällimmäisenä elämässä. Tämä korostuu meillä miehillä siinä vaiheessa, kun sotaväki kutsuu omiaan isänmaallisiin hommiin muutamaksi kuukaudeksi. Siinä on varmasti useampikin orastava parisuhde hajonnut viimeistään siihen, kun viikonloppuvapaat on mennyt kuunnellessa miten se luutnantti sitä ja miten se tätä. Väittäisin rohkeasti, että tämän saman ilmiön äärellä ollaan, kun perheeseen on tulossa vauva. Tällä kertaa sitä tarinaa tulee siltä paremmalta puoliskolta, joskin isän tekele komppaa juttua mukavasti.

Tässähän ei olekkaan oikeastaan mitään ongelmaa ensimmäisen lapsen osalla tai jos lapset ovat pieniä. Tai koska isänä ei oikein ole vielä päässyt vauva-fiilinkiin mukaan, niin ehkä se jossain vaiheessa hieman jo kyllästyttää: "kuule siellä vauva-forumilla taas Kaisa-Liisalla oli ollut viikolla 13+6 seitsemän supistusta, kun edellisellä viikolla oli ollut vain kuusi". Siinä ollaan todella jännän äärellä, että ihan tärisyttää. Näin miehenä siis tarinaa kuunneltuna.



Mutta lasten kanssa tässä ollaankin vähän erilaisessa tilanteessa. Heille uusi tulokas on suuri tuntematon. On kuultu juttuja miten ne huutaa ja meuhkaa, mutta toisaalta vauva on hellyttävä. Tilanne vastaa lapsen silmin ehkä vähän samaa kuin miehellä inttiin lähtö. Paljon on tuntematonta juttua tulossa eikä minkäänlaista varmuutta ole onko se hyvää. Ja kun lapset haluaisivat huomiotakin itselleen, niin koko ajan vauvasta puhuvat vanhemmat varmasti alkavat ärsyttämään. Meillä tämä ongelman problematiikka on tunnistettu ja pitää yrittää viedä ratkaisuja käytännön tasolle. Kyllä tämä iltatähti on vaan tuomassa mukanaan aika erilaisia juttuja kasvatuksellisesti kuin nämä edelliset. Tosin onneksi kaikki menee varmasti hyvin omalla painollaan, mutta mielestäni ei väärin ole muutamaa ajatusta uhrata tällekkään asialle. Teini-ikäiset tyttölapset on aika herkässä elämänvaiheessa...

Vieraileva tähti

Sain vierailevan kirjoittajan houkuteltua pitkällisten neuvottelujen jälkeen tekemään yhden blogijutun. Mutta mennäänpä asiaan eli päästetään hänet ääneen!

"Hei olen Vili, kahdeksan vuotta, ehkä sinkku. Sellaisesta voisin tässä kertoa, että meiltä koirilta ei muuten kukaan ole kysynyt mitään onko se okei vai reggae, että tänne tulee uusi eläjä. Nämä nykyiset nuorimmat asukkaathan olivat jo täällä, kun me tultiin ja taisivat jo taapertaa menemään. Yritetään kuitenkin taas sopeutua tähän tilanteeseen vaikka onhan tässä jo hulinaa ilman lisäväkeäkin. Viimeksi silloin liki 14 vuotta sitten ei ihan putkeen mennyt ja se nuori maastonakki kuulemma palautettiin kasvattajalle. Meitä eivät kyllä palauta tai vie yhtään mihinkään! Vähän tässä olen miettinyt kuitenkin tämän asian hyviä ja huonoja puolia munia nuoleskellessa ja tein oikein listan:

+ uusia pureskeltavia leluja
+ älyttömästi uusia jänniä hajuja
+ maidonmakuisia ihanan maukkaita pukluja syötäväksi + muut lattialle lentelevät ruuat

- rääkyy ja huutaa pahalla äänellä
- saattaa vetää korvista, hännästä tms.
- vie isäntäväen huomion




Eli kyllähän tämä minusta on vähän sellainen fifty-sixty juttu. Toivottavasti isäntä vie lenkille edelleen silloin tällöin. Muutenkin se vaikuttaa olevan ainoa täyspäinen meikäläisen lisäksi tässä talossa. Etenkin nuo narttukoirat Moona, Damo ja Luna on välillä sekaisin kuin seinäkellot. Ei jaksa niitä yhtään, ihan dingdong koko kolmikko. Mutta kyllä me sen uuden asukkaan kanssa selvitään. Pitäkää vaan talonväki huoli, että itse selviätte. PS: koira-aitaa ei tarvii korjata, se on just hyvä nyt

Terveisin
seropi Vili"

Elekee elekee!

Tuota otsikon mukaista hokemaa käytti Jamppa Kääriäisen "sketsihahmo" saadessaan aplodit silloin kun vielä oli Halavatun papoissa. Nyt vähän samat tunnelmat onnittelujen ja tsemppailujen suhteen mitä sosiaalisesta mediasta tuli tähän meidän projektiin liittyen sekä Riikalle että minulle. Kiitos paljon ja toivotaan asioiden rullaavan hyvin. Jos näin käy, niin sitten voi syksyllä kirjoittaa perinteiseen tyyliin kaikilla urheilukliseillä miten tämä on ollut huikea matka jne.

Lyhyesti vielä palaan tuohon, että aika paljon tuli tuossa viime vuosina hehkutettua miten on elämä isojen lapsien kanssa helppoa ja paluuta vaippasirkukseen ei ole. Omana elämänohjeenani olen koettanut pitää ja samalla muillekkin jakaa, että asiat ei ole mustavalkoisia eikä pidä jäädä jöröttämään omaan nurkkaansa niskakarvat pystyssä aatoksiensa kanssa. Se on meillä suomalaisilla suuri ongelma jos katsotaan vaikkapa suurpeto, tasa-arvoinen avioliittolaki ja maahanmuuttokeskusteluja. Omat ajatuksensa pitää uskaltaa haastaa ja niitä muuttaa tarvittaesssa jos havaitsee, että hei! tämä asia ei välttämättä olekkaan kuten aiemmin tästä ajattelin

Mutta nyt seuraavat haasteet Toukka Tolosen kanssa ovat sisaruksissa. Uuden tulokkaan ympärillä on ollut juttua paljon ja tytöt ei ole unohtuneet, mutta varmasti kokeneet saaneensa vähemmän huomiota. Nyt heillä on loma ja mekin ollaan molemmat vanhemmista vielä töissä. Pitää tänään käydä hakemassa leffaa ja katsella Sallan ja Vilman kanssa. Kun Vilma syntyi oli Salla vielä vaipoissa jolloin sisarukset saivat samanlaista huomiota koko ajan. Tutistakin taidettiin vieroittaa käytännössä yhtäaikaa. Nyt on iso riski, että tulokas vie huomiota liikaa vaikka tytöt ovat herkässä iässä ja tarvitsevat vanhempiaan paljon. Ovat kuitenkin lapsia vielä vaikka itse haluaisivat varmasti muuta väittää. Tämä vanhemmuus ei ole se kaikista helpoin liukuhihnajobi, mutta eiköhän tämä tästä. Ei vaan pidä vetää laput silmillä menemään...

So far, so good

Odotettu ultrapäivä koetti ja vaimon kanssa nokka kohden Alavan sairaalaa. Kyllähän tässä nyt kovasti jännän äärellä oltiin. Lapset ei lähteneet mukaan ja ehkä hyvä näin jos jotain ongelmaa olisi ollut. Mutta ei ollut. Raskausviikko tarkentui 12+3 joka onkin summana likimain sama kuin tämän hetkiset tehopisteeni tällä kaudella Segerissä. No oliko vähän ontuva vertaus. No oli....mutta siis hyvin kaikki. Kaverilla kävi kädet äidin mahassa kuin kattilanpesijällä ja iloisesti liikkui varsinkin tutkimuksen alkuvaiheessa. Aivotkin löytyivät joten ilmeisesti isä on täällä päässä näppäimistöä. Ja myöskin tärkein eli niskapussiturvotus-hässäkkä vaikutti olevan ok. Kaikki siis perinteisen hyvin, hieno juttu. Lähinnä eniten sekaisin on isä! Tunteet asian suhteen ainakin tuntuvat paljon voimakkaammilta kuin reilu 10 vuotta sitten...



Nyt sitten hiljalleen pahin jännitys on takana. Toki vieläkin voi sattua mitä vaan, mutta todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Hiljalleen pitää alkaa suunnittelemaan vaunuja, sittereitä sun muita kaukaloita ja vannoja jne. Se vaan syyskuun puoliväli tulee pirun nopeasti vastaan...

Jänskättää

Huomenna se olisi ultrapäivä. Viikkoja silloin 12 takana ja ateistinakin melkein käsiä ristiin laittaa, että asiat olisivat hyvin. Jos näin, niin sitten on aika kertoa kavereillekkin, että kyllä se iltatähti on tulossa. Siinä vaiheessa on otettava vasemmalla kuvassa oleva ilme ja asento. Kuittia saattaa tippua. Nimittäin on jonkun verran tullut hehkutettua aikanaan miten helppoa on elää isompien lasten kanssa ja eiköhän tämä vaippasirkus ollut omalta osalta nähty. Mutta niin se vaan maailma ja mielipiteet muuttuu. Tärkeää on kuitenkin muuttua itse mukana. Meillä keski-ikäisillä tai no ainakin kynnyksellä olevilla miehillä on kova riski muuttua karvahattupäisiksi mielensäpahoittajiksi jäykkine käytöksineen ja tiukkoine mielipiteineen. Olen koettanut tehdä kyllä kaikkeni ettei näin kävisi, ainakin karvahattu on vielä ostamatta...

Mutta tosiaan huomenissa tärkeä päivä. Ainakin viikonloppuna vielä sydänäänet Toukka Tolosella kuuluivat. Sitten onkin luvassa melkein kellojen synkronisoinnin tasolla Normandian maihinnousua vastaavaa tarkkuutta vaativa harjoitus. Asian ilmoittaminen vaimon kanssa yhtäaikaa somessa. Tätäkin on likimain jo harjoiteltu. Mutta kaipa se nykyaikaa tämäkin on. Minusta some on tuonut paljon hyvää maailmaan, varmasti toki pahaakin. Tämä tuleva kaveri tulee kasvamaan sen keskelle, kun taas vanhemmat muksut on opetelleet siihen hiljalleen. Saapa nähdä millainen virtuoosi siitä sitten kasvaa sosiaalisen median pelikentille. Niin ja huomenna tämä blogikin julkaistaan "isommin". Nyt tästä vauva-asiasta ja näistä kirjoituksista on tienneet lähinnä sukulaiset ja muutamat lähimmät ystävät.