Lassi & Leevi

"Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää

tennarit vilikkuen mettään juoksee räkänokka tää

Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää

kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään"

Näillä sanoilla lauleskelee tutulla soundillaan Jokisen Vesku yhdessä soitinyhtyeensä Klamydian kanssa. Hieno biisi. Ja sanomakin on oivallinen. Nimittäin poikien sielunelämä se on kovasti erilainen kuin tyttöjen. Olen sitä tässä nyt havahtunut viime aikoina pohtimaan, kun yksi jantteri muutaman vuoden päästä vetää tennarit vilkkuen pitkin metsiä. Muistaa samalla jotenkin omaa nuoruttaa, kun majoja rakennettiin ja MacGyver oli suuri sankari puhumattamaan Ritari Ässästä tai katuhaukasta. Poikien elämä on lapsena kovin huoletonta. Kavereiden kanssa jos riitaa tulee, niin yleensä pikku painit ja kättä yhteen ja homma oli siinä. Elämää jota on usein näin vanhempana poikana kovasti ikävä. Mitään muuta siitä ei ole jäljellä kuin ajoittainen suuri innostuminen asioista ja tavaroiden rikkominen samaa vauhtia kuin nuorena kossinakin.

Miten tätä poikamaisuuden ilosanomaa sitten saisi levitettyä eteenpäin? Tai miten sitä nykyään ylipäätään levitetään yhteiskunnassa jossa me neljänkympin korvilla olevat lihaa syövät heteromiehet ollaan ehkä melkein pahimpia vihollisia sivistysvaltiolle? No aika hyvät alkeet saa esimerkiksi hakemalla kirjastosta Lassin ja Leevin seikkailuja muutaman albumin. Lueskelin nuo kaikki aikanaan läpi ja todella oivasti tuodaan siinä pienen pojan sielunmaisemaa esille. Ja monilla on myös näitä mielikuvitusystäviä kuten tällä Lassilla tiikerinsä Leevi. Mahtava sarjakuva. Suosittelisin kyllä kaikille äideille luettavaksi joille on perheeseen poikalapsia tulossa! Itsekkin otin mullikkabladetin sarjakuvanurkkauksesta pojan ja tiikerin seikkailut jälleen seurantaan...

Jännän äärellä

Nyt on pakko alkaa tunnustaa, että himppasen jo jännittää. Vauvan potkut tuntuu koko ajan selvästi ja asia mielessä pyörii aika paljon ylipäätään. Nyt rouva löysi viimeisen puuttuvan lenkin kodin kalustukseen ja ainakin mulle se toi konkretiaa paljon. Siis se, että makuuhuoneeseen ilmestyi pinnasänky. Ei mikään erikoishyvä, mutta säädettävä pohja ja laidat. Eikä käytetyltä nyt mahdottomia vaadita ja yhdelle lapselle tätä tarvitaan. Tässä ei nyt ole näytillä mikään Marko Paanasmainen sisustuskuva hienoine efekteineen joista voi aistia vauvan tuoksun. Sänky odottaa vielä patjojen laittoa sun muuta. Mutta kiivas on tahti millä ollaan kesäloman ekalla viikolla koetettu kotia laittaa valmiiksi. Vaateshow on vielä kesken rouvalta ja pari huonetta järjestelemättä. Kaatopaikalle lähti peräkärryllinen tavaraa, omia vaatteita jätesäkki + kaksi isoa kassia Konttiin ja vaimon äidille on kirpparitouhuihin katsottu myös kamista todella reilusti. Mulla on sellainen kutina nimittäin munissa, että kohta on kaikenlaista bensa-asemaa, polkuautoa sun muuta lelua mökki taas tulvillaan. Vaimolle pitää hattua nostaa miten kovalla tatsilla on jaksanut ison mahan kanssa noita juttuja laitella. Itsellä ei nimittäin osaaminen todellakaan tuohon vaatehuoltoon riitä.



Lomaakin on vielä kolmisen viikkoa jäljellä ja huomenna aikaa sitten vanhemmille lapsillekkin joista muuten esikoinen tänään nimipäiväänsä viettelee. Lähdetään nimittäin lintsille. Samalla reissulla tuodaan anoppi tänne savoon viettämään lomaansa. Jos vaan keli sallii, niin käydään vielä serkkupojan kanssa heittämässä frisbeegolfia illalla. Sukulaissuhteita on siis myös hyvä hoitaa aina kun siihen mahdollisuus on. Siinä on kanssa tärkeä asia opetettavaksi tulevalle eläjälle, että omien sukulaisten kanssa pitää välit säilyttää. Se on varsin hyvin joitain poikkeuksia lukuunottamatta meillä äidin puolella onnistunut. Toivottavasti jätkästä kuitenkin kasvaa vähän siloitellumpi versio mielipiteineen kuin isästään. Helpottaisi hänen elämää varmasti sekin eikä olisi törmäyskurssilla ihan niin helposti. Tosin yleensä tiukoilla mielipiteilläni olen eniten ongelmissa ihmisten kanssa jotka mielestään ovat erittäin suvaitsevaisia. Se on tosi jännää se, ehkä jännistä jännintä...

Kaksi kuukautta

Jututtaessani tänään harvalukuisen Pihkainmäen nuorten miesten raittiusyhdistyksen (PNMRY) toista jäsentä havahduin siihen realiteettiin, että enää on kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Vilma syntyi aikanaan viitisen viikkoa etuajassa eli jos näin mentäisiin, niin kolme viikkoa enää. Alkaa olla H-hetket siis jo suht lähellä. Vauvalla ja äidillä on mennyt hyvin. Ei mitään uutta kerrottavaa. Asiaa on toki helpottanut kylmä kesä joka on saanut myös allekirjoittaneen verenpaineen pysymään edes jollain tavalla aisoissa. Vauvan odottelu on enää siis lähinnä mielikuvaharjoittelua ja kodin siivoilua siihen kuntoon, että tulokkaan on hyvä tulla ihmettelemään ympäristöä missä pitäisi elämää starttailla. Viimeisiä isoja hommia oli lattiaremontti ja nyt on uudet vinyylit millä kelpaa konttailla ja kuolailla koirien kanssa kilpaa. Se pinnasänky edelleen uupuu, kun ei meinaa sopivaa löytyä millään. No vielä ehtii ja eiköhän se löydy. Taitaa jokaisena päivänä pari "uutta" aina tipahtaa nettikirppareille myyntiin

Jos tässä jotenkin tiivistäisi omia tuntemuksia tällä hetkellä, niin ne on aika epätodelliset. On vaikea käsittää vauvan tulevan kohta oikeasti perheeseen. Sitten tässä on vähän pieniä haasteita työelämässäkin ja saa nähdä miten ne menee. Asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Ja toivottavasti järjestyvät, niin ei tarvitsisi ylimääräisiä stressejä repiä vaan voisi keskittyä tuohon muksuun ja isommatkin tarvitsevat korostetusti huomiota juuri nyt. Olen koettanut tuota jälkimmäistä asiaa teroittaa itselleni koko ajan, kun tyttäret on kuitenkin varsin herkässä iässä.

Keskikäyrällä

Tulevan vauvaelämään ilmestyi vähän mustia pilviä taivaalle. Tai no onneksi lapselle ei, mutta Microsoftin viimeisin uutinen ei hyvää lupaa työrintamalla allekirjoittaneelle. No asioilla on tapana järjestyä eikä passaa sitä nyt murehtia liikaa. Uutta ja ihmeellistä on kuitenkin pienen ihmisen myötä luvassa. Käytiin tänään taas ultrassa Kyssillä. Joudutaan siellä ravailemaan Riikan raskausdiabeteksen vuoksi säännöllisesti noin kerran kuussa. Mutta eipä suuria huolia siellä. Poika tarjosi heti vehkeet tiskiin ultrauksen aloituksessa ja lääkärikin säikähti tilannetta. Nopeasti anturi pois ja kysymys: "olikos teillä tiedossa muuten tuo sukupuoli?". No olihan se joo eikä epäselväksi jäänyt tänäänkään. Muuten siellä verta virtaili napanuorassa ja kaikki muukin oli hyvin. Ihmeellistä on tekniikka. Painoarvio 1,6kg ja risat. Poika kasvaa keskikäyrällä ilman huolta huomisesta ainakaan toistaiseksi. Hyvälle siis näyttää edelleen ja pinnasänkyä vaille valmista olisi jo kotonakin...

PS: jutun kuvalla ei hirveästi ole pojan kanssa tekoa, vaan se on meidän Vilma muutama päivä syntymänsä jälkeen. Kuten varmaan huomattukkin, niin lisäilen näitä "muistokuvia" satunnaisesti tänne tarinoiden yhteyteen

Valtakunnansovittelija

Isänä olemisen ehkä haastavimpia tilanteita on likimain jatkuva riitojen sovittelu. Milloin sovitellaan omia riitoja vaimon kanssa, milloin riitoja lasten kanssa, milloin lasten välisiä riitoja sekä milloin äidin ja lasten välisiä. Myöskin lasten ja heidän kaveriensa välisiä kahnauksia saa olla sovittelemassa. Vaikka nyt mitenkään yltiöpäisesti ei meillä riidellä, sanoisin jopa aika normaalisti, niin silti sitä sovittelemista tulee. Ja ainakin meidän perheessä se sovittelijan viitta on langennut meikäläisen niskaan. Se on henkisesti aika raskas taakka ihmiselle, joka ei haluaisi olla sukset ristissä kenenkään kanssa.

Nyt kun poika syntyy on tässäkin aiheessa mahdollisuus päästä rakentamaan uutta. Jotenkin tuntuu, että noiden parin horoskoopiltaan leijonan kanssa talossa on peli jo menetetty. Mukana kun on vielä mausteena teini-iän tuomaa angstia. Mulla on mielessä jo juttuja joita koetan teroittaa pojalle pienestä pitäen. Kaikki lähtee parista asiasta. Ensinnäkin pitää osata nauraa itselleen eli katse horisonttiin, ei taivaisiin. Se ei tarkoita, että pitää nöyrtyä jokaisessa asiassa, mutta liian ylpeä ei saa olla. Toinen tärkeä asia on, että pitää myöntää virheensä. Ei auta uppiniskaisesti vängätä vastaan jos on väärässä. Käsi ylös ja tunnustus, että olen väärässä. Vaikka ei uskoisi, niin ainakin minun silmissä nostaa ihmisen arvostusta todella paljon jos tunnustaa virheensä eikä älytöntä päätöstään tai mielleyhtymäänsä koeta runnoa väkisellä läpi. Tätä älyttömyyttä suomessa näkee ihan tarpeeksi jo muutenkin

Tietenkään nöyrtyä ei pidä liikaa ja kunniansa on hyvä säilyttää, mutta ajoittain voi aina kysyä itseltään, että entäs jos vähän antaisin periksi vaikka tiedänkin olevani tässä oikeassa. Näin tilanne rauhoittuu ja kuitenkin sisimmässäni tiedän asiassa olevan oikeassa. Minusta tämä on hyvä tapa toimia jos puhutaan kertaluonteisista ongelmista ja riitatilanteista. Aina ei ole pakko saada sitä viimeistä sanaa. Hyvä riiteleminen ei ole helppoa, mutta onnistuu kun pitää näitä muutamia juttuja mielessä. Usein kannattaa itseltään myös kysyä, että haluaako riidellä vai hoitaa asian

Tietysti optimitilanteessa riitoja pitäisi välttää viimeiseen asti. Se on taito jota minä en ainakaan osaa. En tiedä osaako sitten kukaan. Välillä pitää ääntä kuitenkin korottaa tai jotain reittiä puhdistaa ilmaa. Se on osa normaalia elämää eikä se ainakaan minusta väärin ole. Kyse on ennemminkin ehkä siitä kuinka asian hoitaa. Noh oli miten oli, niin jäbää aion kasvattaa niin, että oppisi riitelemään hyvin, myöntäisi omat virheensä, nauraisi tarvittaessa itselleen ja osaisi pyytää aidosti anteeksi sekä katua tekojaan. Tietysti hyvä olisi elää ylipäätään kuten vaimo usein sanoo: "ei pidä tehdä mitään mitä tarvitsee pyytää anteeksi". Yhtenä ohjenuorana tulee olla myös perheessämme käytetyn toteamuksen jota hyvällä ja huonolla menestyksellä on sovellettu: "kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen". Tuohon jos vielä saisi vanhempien kunnioituksen mukaan, niin pienen ihmisen paketti alkaisi olla hyvällä hapella...

Totuus on tuolla ulkona, liiterin takana

Otsikon mukaisesti tokaisee varsin häiriintyneen oloinen kaveri tavaratalo Tukkimiehen edustalla arkielämän sielunkumppanilleni avausruudussa. Noh, Aku Ankka jäi tätä mietiskelemään eikä tiennyt taustalla olevan suomentajan letkautus Salaiset Kansiot -kulttisarjan suuntaan. Mutta totuus tuli omaan mieleeni äsken, kun heräsin varsin makoisilta parin tunnin päiväunilta. Näin unta Joulupukista, tuosta parrakkaasta mielikuvitusmiehestä. Unessa tämä kaveri oli olemassa oikeasti eikä ollut välttämättä hyvä setä vaan puuhaili jotain rikollista kuviota. Mutta se unista. Minusta niistä kuuleminen on jollain tapaa ärsyttävää. Mutta äsken sitten "aamukahveja" juodessa tajusin, että voe rähmä! Se valkoparta, vanha ukki, taas kohta meillä vierailee puuhkalakkeineen ja karvanuttuineen...

Joulupukista tuli mieleen myös muutaman vuoden takainen kahvipöytäkeskustelu työpaikalta. Entinen työkaveri, jonka isä muuten siunasi äitini hautaan, kertoi miten kova juttu oli myöntää lapselleen aikanaan miten sitä joulupukkia ei nyt sitten aikuisten oikeasti ole olemassakaan. Me nyt ollaan vaan sinua tässä kuule viilattu linssiin koko lapsuutesi. Kun hiukan pohtii tätä asetelmaa, niin tästähän tässä on kyse. Ehkä pitäisi itsekkin nyt, kun on asiaan tilaisuus, niin kehitellä joku vähän uskottavampi tarina Joulupukin ympärille. Millainen se on, en tiedä. Mutta ei ainakaan semmoinen jossa yksi sankari nyt vaan sattuu asumaan korvatunturilla Suomessa ja sieltä yhtenä iltana kuutisen miljardia ihmistä tekee onnelliseksi ravaamalla paikasta toiseen kuin sähköjänis.



Noh, ehkäpä nämä totuuden puhumiset menee kuitenkin omalla painollaan ja kyllähän tilanteita on joissa lapsille on puhuttava muunneltua totuutta. Itse olen ateisti, mutta olen koettanut lapsilleni suoda mahdollisuuden päättää siitä mihin he uskovat. Uskovat sitten tai eivät. Toki esimerkin näytän toiminnallani, mutta toisaalta en voi uskoa asioihin joihin en usko. Me eletään tällä hetkellä hyvin mielenkiintoista aikaa, kun media syöksyy lapsiemme silmille uskomattomalla voimalla. Sitä kautta voidaan luoda hyvin monenlaisia kuvia. Niin hyvästä, niin pahasta tai voidaan jopa syöttää väärää tietoa sekä vähintään pimittää sitä. Minulla on omat uskomukseni asioista, mutta koetan korostaa niitä omiksi näkemyksikseni ja tarjota lapsille vapauden olla erimieltä jos sille tuntuu. Mutta ei ole helppoa tämäkään totuuden rajavirroissa uiskentelu ja varmasti vaikenee koko ajan. Tieto ja totuus on ihmisten saatavilla ihan erilailla nykyään kuin silloin, kun tietosanakirjat oli kodin sisustuselementtejä. Ne samat faktat tai muunneltu totuus on lapsillakin saatavilla entistä nuorempana. Ehkä meille vanhemmille nyt sitten rooli korostuu liikenteenohjauksessa internetin valtateillä...

Kuka muu muka?

Alla olevin sanoin suht paatoksella luukuttaa eräs keikkataukoa pitävä menestynyt nuorimies:

Ota mallia
Ota ota mallia
Tee niin ku mä
Ota mallia
Kuka muu muka
Kuka kuka muu muka

Miksi nuo sanat on tässä blogissa? Siksi, että etenkin meidän miehien, joskin toki äitienkin, pitäisi muistaa tuo kertsi. Nimittäin siellä piilee aika syvällinen juju kasvatuksellisesti. Me ollaan joko omien lapsiemme sankaria tai pettureita. Jokainen voi valita toki onneksi oman puolensa. Alla taasen kuva joka sai eilen itselleni äärimmäisen hyvän olon tunteen. Jotain päätöksiä on tullut tehtyä elämässä oikein



Nyt tämä esimerkki nostaa vielä enemmän omalla osalla päätään. Olen itse elänyt lapsuuteni ilman isää, mutta isänmallia, erittäin hyvää sellaista, olen kyllä saanut. Mistä lapsi saa esimerkkinsä muualta kuin vanhemmiltaan? Eipä oikein mistään. Pojalle isä on sankari, maailman vahvin mies. Ne on muuten aika hitonmoiset pöksyt täyttää yksittäiselle softainsinöörille. Onneksi terveellinen elämä, oikeudenmukaisuus ja muut perusarvot riittävät. Lentoon ei tarvitse lähteä tai pysäyttää rotkoon syöksyvää junaa. Mutta terävöittämisen paikka tässä nyt kuitenkin on omaan elämään tulossa. Epäilisin, että entistä enemmän sitä hyvää esimerkkiä olisi poikalapselle osattava näyttää.

Mersumies

Joku oli jännien asioiden äärellä pohtiessaan miten aika on kovin suhteellinen käsite. Ja sitähän se todellakin on. Tämä kylmä kesä on sujahtanut hetkessä juhannukseen. Toisaalta taas tuntuu, että raskaus ei etene oikein yhtään. Näin miehen silmin siis. Okei, potkuja alkaa jo tuntua, mutta tämmöstä odotteluahan tämä on. Ja tuntuu, että tuota kampetta ilmestyy siihen vauhtiin kotiin, että saisi hiljalleen jäbä kohta maailmaan ilmestyä. Siihen on kuitenkin vielä kolme kuukautta. Mutta mikäpäs on miehen tullessa. Herrasta tuli hetkessä mersumies, kun rouva sellaisen oli hänelle hankkinut. Kylläpä nimittäin kelpaa. Toista se oli itsellä pienenä, kun piti punaisella polkutraktorilla ajaa kuin paraskin kommunisti pitkin tuvan lattioita. Ja jollekkin lapsuudenkaverille joutui armottoman kateellinen olemaan, kun hänellä oli vihreä ja vielä peräkärryllä. Kyllä ei mennyt nallekarkit tasan silloin. No jos ihan rehellisiä ollaan, niin taisi olla kovasti mieluisa se traktori ja tuvan maalattu lautalattia oli todella kovilla sen rallin alla.

Mutta vielä tuohon vauvan huoltoon jos tällaisilla puolisotilaallisilla termeillä entinen sotilas asian ilmaisisi. Kyllähän se vaan niin on, että meillä on ainakin tuo vääpelin rooli hyvin vahvasti rouvalla. Olen ollut koko meidän parisuhteen ajan varsin pihalla vaatehuollosta. Etenkin lasten. Omia urkkakamojani ja yksiä tai kaksia farkkuja nyt osaan tarvittaessa pestä, mutta siihen se jääkin. Tämäkin on niitä kuuluisia juttuja joita on oppinut pitämään itseselvyytenä. Joskus on käynyt mielessä, että olisin ihan hukassa jos yhtäkkiä joutuisikin ottamaan roolia tuossa hommassa. Mutta kuten aika monessa muussakin asiassa meidän perheessä, niin sitten jotkut toiset hommat on vastaavasti mun vastuulla. Kaikki taloon liittyvät asiat, lämmitykset, nurmenleikkuut, lumityöt jne. Mutta tämä on minusta toiminut aina hyvin. Jollain ihmeellisellä tavalla varsin hyvin on onnistuttu täydentämään toinen toisiamme näissä hommissa eikä suurempaa kinaa ole tullut kodinhoitoteknisistä askareista



Kuten ylläolevasta kuvasta osittain vähän näkyy, niin vaatteita on hommattuna jo (taitaa murto-osa näkyä tuossa) ja niitä artikkeleittain sekä kokoluokittain lajiteltuna. Se on hyvä homma, koska kasvuhan vauvalla on kovaa. Mutta melkeinpä löisin roponi tiskiin sen puolesta, että syksyllä nähdään pään pyörittelyä tyyliin "ei näin" jahka olen päässyt vähän pukemaan vaatetta pojalle. Jos jotain huonoa tässä syysvauvassa on, niin se että heti puskee talvea niskaan ja sitä vaateshowta piisaa isolla kädellä. Se on ehkä tympeimpiä hommia koko vauvasirkuksessa, että pitää pukea ja riisua vähän väliä. Ja kun lapsesta topataan melkoinen michelinmies ulkoiluihin hänen kainosti samalla ilmoittaen homman olevan aika pyllystä vienolla "äääääääääää!!!!!!!!!" huudolla, niin siinä hien virratessa ohimoilla voidaan olla taas elämän suurien kysymysten äärellä. Saattaisi harmittaa jos ei tykkäisi....

Kaarisairaalaa ja kuulumisia

Voi veljet kun on ollut vähän hulinaa tässä. Toisaalta mitään uutta se ei ole, kun tässä vaiheessa kesää yleensä lyödään puolen vuoden työt yhteen pakettiin ja koetetaan saada softaa maailmalle. Mutta kiireinen tuntuu meidän pieni jäbäleissonkin olevan. Etenkin päiväsaikaan tuntuu hän kuulemani mukaan kovaa jytistystä pitävän. Ja kylläpä ne potkut tuntuu erittäin selvästi, kun sopivaan hetkeen käden vauvamahan päälle sopivaan kohti asettaa. Yöt sitten menee onneksi rauhallisemmin. No se lupailisi hyvää unirytmin kannalta. Viime ajalla on mahtunut monenlaista muutakin juttua. Tilaamani lasten body saapui. Hirveästi en näitä lastenvaatteita ostele, mutta Bond-fanius on jotain jonka toivoisin periytyvän jälkikasvulle. Sitten taas jotain ihan toisenlaista oli, kun piti hakea esikoiselle mopo treenausta varten. Vielähän tässä vuosi on hänellä korttiin, mutta mummolassa on hyvää lääniä opetella ajamista. Ja saatiin kaksipyöräinen hommattua rouvan kaverin tyttäreltä, kun siellä jo rahaa tarvittiin ensimmäiseen autoon. Näin se vaan tiimalasissa hiekka liikahtaa...

Raskaus on edennyt hyvin. Ei mitään ihmeellisempiä murheita. Tänään oli ensimmäistä kertaa luvassa äitipolilla käynti uudessa kaarisairaalassa. No olihan se varsin hieno peli ilmoittautumisautomaatteineen peleineen. Ultrat sun muut meni hyvin, poika kasvaa keskikäyrällä eikä raskausdiabetes ole liikaa kasvua aiheuttanut. Jos jotain miinusta, niin potilasnäyttö huoneesta puuttui ja lääkäri veti aikalailla autopilotilla meidän vastaanoton. Niin joo ja painoa poitsulla 966g, tai no siis arvio painosta. Pettymys oli, kun sikiön asennosta sun muista johtuen ei 4D kuvaa saatu näkymään vaikka laitteessa sellainenkin toiminto oli. Hyvässä vauhdissa siis edetään ja taitaapi nyt olla pinnasänky viimeinen hankinta mikä meiltä uupuu. Sellainen valkoinen laskettavalla laidalla ja säädettävällä pohjankorkeudella olisi vielä hakusessa.



Rouvalla olisi nelisen viikkoa töitä jäljellä ja jotain samaa luokkaa itselläkin ennen kesälomia. Sitten ollaankin yhtäaikaa lomalla ja valmistaudutaan hiljalleen vauva-arkeen. Sitä ennen pitäisi tuo kirottu lattia laittaa ja selvityksessä on omalta osalta mystinen kurkunpään kipu. Tänään siihen tuli lähete vatsalaukun tähystykseen. Ja se jos joku on aikuisten oikeasti ihan hanurista. Kahdesti tehty ja olisi kyllä ne kerrat riittäneet. Mutta jospa tästä nyt ei mitään showta tulisi vaan voisi keskittyä näihin lapsihommiin. Veikkaan, että tässä syksyllä on haastetta ihan omiksi tarpeiksi ilman ylimääräisiä sairasteluita...

Leikki on lapsen työ

Ollaan melkoisessa murroksessa työmarkkinoilla. Niin aikuisten kuin lastenkin. Jotta taas saadaan jotain perspektiiviä asioihin, niin pohditaanpa vähän historiaa. Ei lähdetä kuitenkaan siihen, kun selkä alkoi oikenemaan ja laskeuduttiin puusta alas, vaan vaikkapa omien vanhempieni aikaiseen lapsuuteen. Siis tuonne jonnekkin 50 vuoden päähän. Silloin varmastikkin useissa tapauksissa osallistuttiin perheen töihin jo hyvinkin nuorena. Toki myös kyläläisten kanssa leikittiin ja pelattiin sekä ehkä jossain mökissä oli telkkari taikka radio josta Markus-sedän lastentuntia kuunneltiin. Jokatapauksessa iloisesti kirmailtiin pitkin kyliä ja tehtiin paljon yhdessä niin perheen kuin kavereidenkin kanssa. Ja uskoisin, että ihan hirveästi en tässä väritä tarinaa tai muistele liian kaiholla mennyttä aikaa

No hypätään omaan lapsuuteen eli 30 vuotta taaksepäin. Vielä leikittiin kivillä ja kävyillä silloinkin kuten kuvasta näkyy, mutta ehkäpä jo kovasti harvemmin. Edelleen ulkoilu ja yhteinen tekeminen kaveriporukoissa oli kova juttu. Mutta meidän aikaan eli 30 vuotta sitten alkoi murros joka rupesi viemään aikaa nuorilta pois "terveellisistä" harrastuksista. Nimittäin tietokone ilmestyi kuvioihin. Tuli ensimmäiset Commodoren VIC-16 ja 64 koneet. Toki jotain muutakin oli. Pian tuli Nintendoa, Amigaa, ensimmäisiä 286&386 koneita jne. Itsellenikin joskus enot huomauttivat koneella istumisesta, kun esim. legendaarista High Noonia oli pelattuna C-64 koneella turhan monta tuntia putkeen. Silloin kuitenkin homma oli aika selväjakoista. Kun nousit koneelta pois, niin muut harrasteet tai askareet kutsuivat. Lähdettiin kalaan, metsälle tai pienessä yhteisössä pelattiin jalkapalloa kylän ukkomiehet vastaan poikamiehet ja sitä rataa. Pääsääntöisesti kaikki harrastustoiminta liittyi ulkoiluun tai liikuntaan



Otetaan seuraavaksi käsittelyyn omat lapset. Sallalle hommattiin läppäri jo hänen ollessaan erittäin pieni. Edelleen kuitenkin tilanne oli likimain samanlainen kuin omassa lapsuudessa. Toki pelaaminen ja pelit olivat parantuneet huimasti. Mutta kuitenkin pelaaminen ja muu toiminta oli vielä eroteltavissa suht helpostikkin erikseen. Sitten tapahtui jotain mitä ei ehkä olisi tarvinnut tapahtua jos mietitään pelkästään haittapuolia ja lasten silmin. Tuli sosiaalinen media sekä mobiilipelit. Sinne uppoutuu lapset ja vanhemmat. Olen huono esimerkki tästä puhumaan, tiedän sen. Kuitenkin tämä on ollut minusta tärkeä juttu lasten kehittymisen kannalta ja se on vienyt asioita kyllä huonoon suuntaan. Nuorista on tullut likimain käveleviä zombeja kännyköineen. Nythän pelit on siis koukuttavan hyviä jo kannettavilla laitteilla ja verkkopelaaminenkin on helppoa. Kaikki kulkee koko ajan mukana. On hyvin helppoa viettää läksyjen teon jälkeen koko ilta jotain päätelaitetta näppäillen. Missä on pihapelit, missä on urheiluharrastukset? Okei, trampoliini on onneksi ollut hieno keksintö. Siitä pitäisi palkita ehdottomasti se kaveri joka sen sai markkinoilla lyömään läpi. Siitäkin huolimatta, että kättä ja jalkaa on mennyt poikki joiltakin.



Nyt on meillä pihalla oleva hiekkalaatikko ränsistynyt jo hiljalleen ja se pitäisi kunnostaa jäbälle sekä leikkimökki romusta tyhjentää. Miten saisi pojan kasvatettua siten, että lapsuuden täyttäisi iloinen toiminta ulkoleikeissä ja kaveriporukassa leikittäisiin ja pelattaisiin? Ehkä tämä pienenä vielä onnistuu, mutta haasteiden edessä ollaan jo hyvinkin aikaisella iällä. Kännykät annetaan pieniin sormiin jo likimain vaippaiässä mm. turvallisuussyistä ja tablettia lyödään kouraan, että "pelaa nyt sitä angry birdsiä, kun isi käy vähän somessa kivasti tässä välissä ihan pikkusen". Muistelen, että me kotipaikalla kymmentä tikkua laudalla vedettiin vielä murrosiässä serkkujen kanssa ja mukana oli sukupolvea vanhemmat enot puolisoineen hyvin usein. Tässä on sitä kuuluisaa haastetta, että miten saataisiin edes rahtunen tätä kulttuuria ja yhteisöllisyyttä tuotua omille tuleville sukupolville. Oma esimerkki ainakin pitää yrittää hilata kuntoon. En uskalla edes ajatella mitä me menetetään jos lapsien taito leikkiä katoaa.