Toinen mahdollisuus

Kirjoittelen vielä yhden vähän syvällisemmän tekstin ennen ristiäisiä ja tämän blogin kuoppajaisia. Aloitin tämän tekstin jo eilen tiistaina, mutta elämä taas viskoi ja ilmeisesti rouvalta nyt kaavitaan istukan palanen pois joka jäi synnytyksessä. Kätilö asiasta mainitsi synnytyksen jälkeen, että eipä tainnut kaikki romut tulla ulos. Jossain vaiheessa synnärillä sitten olivat nopeasti vatsan päältä ultranneet ja todenneet, että ei ole mitään. No oli kuitenkin. Eihän tämä operaatio minuun koske, mutta aika väsynyt alkaa olla näihin tällaisiin. Hoitajakin eilen ihmetteli, että pelkästään vatsan päältäkö olivat tutkineet. Meillä on ollut näitä elämässä ihan tarpeeksi. Mutta jospa se rouva tänään tulisi kuntoon siellä kyssillä ja pääsisi kotiin. 

Sitten asiaan eli olen pohdiskellut tässä kevyesti, että miten olen lapsiani kasvattanut isänä tyttärien ollessa nyt jo teini-iässä. Mitä tuli tehtyä väärin, mitä kenties oikein ja sitä rataa. Tähän ei liene absoluuttista totuutta olemassa, mutta pohditaan vähän kuitenkin. Vauva-aika meni minusta ihan jees. Liikaa tuli oltua omissa harrastuksissa, mutta se nyt tuntuu perisynti olevan edelleen. Tyttöjen kanssa oli jo vauvana aika helppo heittää sellainen automaattiohjaus päälle, että ei tässä nyt niin suurta murhetta, ne on tyttöjä ja minun ei tarvitse heistä ymmärtää. Vaippojen vaihto sitten vaihtui jossain vaiheessa ja alkoi tulla tempperamenttia esille etenkin vanhemmalla. Siinä tein sitten virheen, kun yritin väkisellä nujertaa auktoriteetilla lasta. Onneksi tajusin tämän kuitenkin suht pian ja meikäläisestä alkoi kasvaa perheen sovittelija. Pitkiä keskusteluja on käyty etenkin tämän vanhemman kanssa. Perheen leijona-naisilla on kovin tulinen luonne ja tarvittiin sovittelua. Paljon tuli myös käytettyä tyttöjä uimassa jne. antaen Riikalle kotona aikaa hengähtää. Sekään ehkä ei niitä huonoimpia vetoja ollut. Joskin liian vähän sitten tehtiin yhdessä koko perheen voimin

Ehkä isänä kuitenkin isoimmat murheet liittyi alkoholin pariin. Ei siitä sen enempää, mutta on surullista katsoa miten se edelleen monessa perheessä näyttelee viikonloppujen merkittävintä roolia. Viikonloput on myös lasten lomaa. Onko se lomaa jos vanhemmat on tilassa joissa ei voi heidän käytöstään kuin arvailla ja se pelottaa. No meillä ei tätä ongelmaa enää onneksi ole ja olen siitä pirun ylpeä. Onneksi kotona kuitenkin aina kaikki meni suht hyvin eikä riidelty myöskään muutaman lasillisen jälkeen. Ne on hirveitä tilanteita lapselle ja siinä usein saa perheen vanhin sisarus ottaa kohtuuttoman taakan kantaakseen.



Tyttöjen osalta antaisin isyydelleni arvosanaksi ehkä vanhan liiton numeroinnilla kasin. Siitä on hyvä parantaa. Nyt on sitten pojan kasvatus alkutekijöissään. Mielessä pyörii ettei vaan toistaisi aiempia virheitä. Sen ainakin olen oppinut, että omalla esimerkillä johdetaan parhaiten kotona. Ja sen, että huutamalla ei mikään asia ratkea vaan neuvottelemalla. Neuvottelu on aina vaikeampi tie, koska siinä kuitenkin lopulta pitää pystyä myös rauhallisesti tekemään ne vaikeat päätökset, kun lapsi vetää itkupotkuraivaria sovintoesityksen oltua hänen kannaltaan heikko. Mutta se lempeästi puhumalla sopiminen kuitenkin palkitsee. Itselläni on perheen tyttäriin erittäin hyvät välit ja nyt heidän teini-iässään ollessa neuvottelutaidot ovat kultaakin kalliimmat. Mutta mitä muuta pitäisi osata pojan kanssa? Suurin haaste tulee olemaan, että saisin kasvatettua jätkän liikkuvaan elämäntyyliin ettei jumahda telkkarin äärelle. Kuitenkin siten, että ei painostaisi liikaa. Erähommat kiinnostaa jos kiinnostaa, väkisellä jos vie pilkille varpaita palelluttamaan liiaksi pitkäksi aikaa, niin voipi olla vaikutus päinvastainen kuin oli ajatus.

Kaipa loppuun voisi kiteyttää, että jos osaisi olla läsnäoleva, oikeudenmukainen, lempeä, turvallinen ja luotettava isä, niin silloin tämä homma ei pieleen menisi. Se on vaan teoriassa paljon helpompaa kuin käytännössä...

Kuukauden vanha

Kuukausi on mennyt poitsun syntymästä. Kliseistä tai ei, mutta aika menee nopsaan. Ollaan eletty jänniä hetkiä ihmiselämässä. Moni asia on jälleen uutta lastenhoidossa ja tekniikka kehittyy jne. Sitten taas tulee flashbackkeja, takaumia, että näinhän se tämäkin juttu taas meni. Hyvin nopealla treenillä on alkanut vaipat vaihtumaan kuten ennenkin ja vauvan pyörittely pukemisessa sujuu yhtä hyvin tai huonosti kuin ennenkin. No nämä on niitä fyysisiä suorituksia, ei ne yllättäneet. Entäs sitten tunnepuolella? Siellä on taasen ollut enemmän sitä myrskyä. Jos rehellisesti sanotaan, niin olo on vieläkin kovasti epätodellinen. Tuossako hän nyt on, oikeasti? Asiaa ei oikein usko todeksi. Sen ikä on tuonut tullessaan, että ehkä tunteet on syvällisempiä uuteen tulokkaaseen. Tosin samaan aikaan ne on muuttuneet samalla tavalla myös vanhempiin lapsiin. Ehkä silloin nuorena enemmän oli vielä itsekeskeinen kuin nykyään ajattelumalleissaan. En tiedä, vaikea tunteita on sanoiksi pukea. Ehkä rakkaus ja hyvä olo kuvaavat tilannetta parhaiten

Pojalla on ollut nyt jonkun verran vatsavaivoja. Tämäkään ei kauheasti yllättänyt, Tympeitä ne silti on. Ollaan vähän maitoja koetettu vaihdella ja vaikka mitä temppuja tehdä. Onneksi tilanne nyt ei mitenkään paha ole. Tätäkin kirjoittaessa rouva nukkuu päiväunia ja poika äheltää tyytyväisenä välillä omiaan. Pitkä parisuhde on opettanut tukemaan toista tarvittaessa ja se helpottaa kummasti. Toki molempien täysi päihteettömyys auttaa myös. Ei ole niitä väsyneitä viikonloppuja kummallakaan...



Haluaisin vielä pari sanaa kertoa tuosta mainiosta Isän kasvatusoppi -kirjasta jonka aloitin ja josta mainitsin aiemmin täällä blogissa. Se on edennyt vähän huonosti johtuen väsymyksestä iltaisin, mutta on edistynyt kumminkin. Kirja on ollut todella mukava opus, ei voi kuin suositella. Esimerkkinä voisi kertoa eilen lukemani pätkän Curling-vanhemmuudesta. Tavassa jossa vanhemmat siloittaa ja lakaisee kaikki murheet lastensa edestä jotta nämä pääsisivät maaliin, tavoitteeseensa. Tämä on toimintamalli josta voi seurata todella isoja ongelmia myöhemmin. Joskus tulee se isompi este elämässä joka pitäisi itse selvittää ja kun niistä ei lapsuudesta ole kokemuksia, niin jälki voi olla tuhoisaakin. Noh, tämä oli vain yksi esimerkki kirjan lyhyistä pohtivista tarinoista. Mm. hyvää mietintää oli miksi poikien pitäisi antaa leikkiä nukeilla jos ne haluaa. Sohaisen vähän muurahaispesää, mutta jopa tällaisen konservatiivin sai jälleen kerran erilainen näkökulma tarkistamaan omia mielipiteitään asioista. Tosiaankin todella hyvin kirjoitettu seitsemän lapsen isältä meille isille mietiskellen eikä paasaavassa hengessä, suosittelen!

Iterointia ja vatulointia

Isänmaa kulkee kriisistä toiseen ja sinällään omat ongelmat lapsiperheessä tuntuvat varsin pieniltä tällä hetkellä. Mutta silti melkoista vatulointia aiheuttaa nimen valinta. Nyt ollaan kuitenkin päästy jo siihen tilanteeseen, että usean iterointikierroksen jälkeen jäljellä on enää neljä nimeä. Saa nähdä mikä sieltä tulee. Toisaalta Vilman osalta nimi vaihtui juuri ennen ristiäisiä eikä ko. nimeä silloin oltu etukäteen mietitty. Kauhea soppa koko homma. Se mikä nyt vähän helpottaa on, että toinen nimi on päätetty ja kolmea nimeä ei tule. Äkkiä on tämä aika mennyt noita ristiäisiä kohden muutenkin. Niihin on enää kaksi viikkoa. Poikakin on jo kuukauden vanha...

Muuten vauva-arki on rullannut varsin ok. Jätkä ähisee ja puhisee mahansa kanssa aika paljon. Yöt menee vaihtelevasti. Suht hyvin on kuitenkin pystytty toisiamme tukien nukkumaan. Mitään varsinaista koliikkia ei ole ainakaan vielä ollut ja sydäntä särkevä rääkyminen on jäänyt varsin vähälle. Joskin etenkin iltaisin tuntuu se äidin syli olevan mieluisin paikka makoilla ja sieltä poistaminen aiheuttaa pienimuotoisen protestin. Koiratkin on tulokkaan ottaneet varsin mallikkaasti vastaan. Kuvassa Vilman koira Luna ottaa päivällä hetken lepiä jätkän kanssa. Vili on ehkä turreista hassuin, kun käy ajottain tarkistamassa, että mitä kaverille kuuluu ja lipaisee pari kertaa takaraivolta ja jatkaa menoaan. Ilmeisesti varmistaa, että on meidän miehiä...

Ristiäisiä odotellessa

Ristiäiset olisi luvassa. 4.10 sunnuntaina klo 14. Silloin annetaan nimeä pojalle paikkana Karttulan piruntorjuntakerho aka seurakuntasali. Vaimolle tuttu pappi saatiin suorittamaan toimitus. Tutusta papista tulee väkisellä mieleen kulttielokuva Katsastus, mutta ei puida sitä nyt tässä enempää. Aukeaa juttu kelle aukeaa. Itse ristiäisissä minua ei uskonnollisuus kiinnosta yhtään vaan tärkeintä on, että saadaan se nimi annettua. Kuitenkin johtuen yhteiskunnasta sun muista seikoista on ihan jees, että poika kastetaan luterilaiseen kirkkoon. Tehkööt myöhemmin sitten mitä haluaa jahka täysi-ikäiseksi tulee. Kummitkin saatiin valittua ja sylikummina toimii vaimon sisko ja toisena kummina on vanhempi nuoremmista veljistäni. Mielestäni saatiin hyvät kummit pojalle ja ne keitä alunperinkin toivottiin. Mutta ristiäisistä enemmän sitten viimeisessä blogikirjoituksessa jahka sen aika koettaa n. kuukauden päästä. Tässä välissä pitäisi se nimikin keksiä. Mitään ykkösehdokasta ei vielä ole löytynyt...

Muuten tässä ollaan menty vauva-arkea. Ensimmäinen kauppareissu on tehty ja se meni ihan ok. Jonkun verran on vatsavaivaa jätkällä, mutta mitään ihan suoraa huutoa ei ole ollut. Ja ihan hyvä niin, koska omat isyyslomat on edenneet todella pätkittäin ja loppuvat nyt tähän viikkoon. Yksi viikon pätkä jäi vielä jemmaan myöhempään käyttöön. Mitään uutta ja ihmeellistä tässä nyt ei muuten ole sitten tapahtunut. Ehkä uutta on se, että äidinmaitokorvikkeita on nykyään tsiljoonaa laatua kokeiltavaksi. Rouvalla näyttäisi oman maidon tuotanto hyytyneen, mutta korvikkeella on kasvanut isot tytöt aiemmistakin. Taitaa Vilma puhkaista kohta 170cm rajan pituudessa. Minusta tämä on asia josta ei pitäisi äitipiireissä elämää suurempaa numeroa tehdä...



Kuten joskus mainitsin, niin tyttöjen aikaan luin pari isyyttä käsitellyttä kirjaa. Jari Tervon Kallellaan sekä Juha Seppälän ensimmäinen sana on isä. Nyt rouva oli kaivellut jostain Kontista opuksen jota katsoin vähän kuin lehmä uutta veräjää nähdessäni. Mutta muutamia sivuja olen nyt tavannut iltalukemisina ja yllätys on ollut positiviinen. Hakala kirjoittaa pirullisen hyvää pohdintaa isyydestä työelämän melskeiden ja suorittamisen paineiden keskellä. Ei mitään paatoksellista tekstiä vaan pilke silmäkulmassa kirjoitettua, sopii minun makuun. Kirjoittaja on vissiin seitsemän lapsen isä ja kasvatustieteiden tohtori. Voisi kuvitella, että joku näkemys aiheesta siis löytyy...

Ähinää ja puhinaa

Kohta alkaa olla pari viikkoa takana "uutta" elämää. Voisi sanoa, että ei suurempia huolia eikä murheita. Hiukan pojalla taitaa mahasta vääntää ja melkoista ähinää sekä puhinaa on välillä unet. Etenkin aamuyöstä. Seitin ohuesti pelottaa, että mitä d-vitamiini tuo tullessaan. Vissiin meille sitä jotain parempaa versiota on hommattuna. Tai näin kai olen antanut itselleni ymmärtää. Käytiin muuten viikonloppuna ensimmäiset kylvytkin. Ne meni ilman suurempia tolskaamisia. Muistaakseni Sallan kanssa tyttö humpsahti veden alle ja melkoinen kakominen saatiin silloin tulokseksi. Ehkä tässä jotain on sitten opittu. Olen tässä koettanut myös isyyslomia pitää paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Joskus on vaan tilanteita, että on pakko hoitaa myös työasioita, että niitä olisi myös jatkossakin hoidettavana. Ja kun joustot on aina toimineet molempiin suuntiin, niin tämä ei meikäläistä saa kyllä ärrinmurrin-keksejä syömään vaan asia on ihan ok.

Neuvolassakin oli taasen käynti ja kaikki menee edelleen hyvin. Lääkäriä odotellaan, että tuo kielen jänteen kireyteen liittyvä asia saataisiin selvyyteen. Muuten ei vauva-arkeen mitään uutta. Vaippaa, maitoa, kitinää sun muuta äs juusual. Ehkä näin isänä isoin asia on, että varailin ajan sterilisaatioon. Vauvojen tehtailu on siis minun osalta loppu. Vaikka en kirkkoon kuulu ja ehkäpä siksi sitäkin suuremmalla syyllä voin kyseenalaistaa Mooseksen kirjan opin: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa...". Näin siis sanotaan isossa kirjassa, mutta ei siinä varmaan tarkoitettu, että maa pitää täyttää Tolosilla...