sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Hyvää matkaa maailmaan

Aloin kirjoittamaan tätä blogia tammikuun 27 päivä kuluvaa vuotta. Silloin oltiin juuri nähty pieni möykky varhaisultrassa. Mutta sillä iltatähden alulla löi sydän, se löi vimmatusti. Oltiin ensiaskeleilla pientä myöhemmän iän unelmaa. Ja niin siitä unelmasta tuli kevään ja kesän mittaan totta. Samalla kirjailin ylös mietteitäni isyydestä, vanhemmuudesta ylipäätään. Ehkä näin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen pienen lapsen hoidosta oli hommaan kypsempi ja tunteet olivat syvempiä. Mutta onko sitten taas pienelle pojalle jo "kalkkis"-vanhempana, kun tyttärille taas ehkä aavistuksen nuorekaskin jopa. Tiedä häntä, kaikella on puolensa.

Nyt oltiin antamassa pojalle nimeä Karttulassa mainion Petteri-papin johdolla. Meidän molempien sukua oli mukavasti paikalla. Tärkeimmät kuitenkin puuttuivat eli vaimo olisi varmasti halunnut Juhani-ukkinsa näkevän tämän päivän ja minulle oma mummo oli aina ihmisistä tärkein. Mutta elämä menee eteenpäin ja tänään saatiin olla koossa iloisen juhlan tiimoilta.

Meillä oli suuria vaikeuksia saada nimi päätetyksi. Voisi sanoa jopa, että kohtuuttoman suuria. Toinen nimi oli helppo eli Juhani. Mutta se etunimi. Oli Attea, Lassia, Nuuttia. Tuukkaa, Jimiä ja vaikka mitä. Joku nimistä oli liian läheinen kuten vaikkapa tuo Tuukka tai sitten joku ei oikein kelvannut muuten. Jimi oli vanhemman tyttären suosikki ja takaraivossa kolkuttaa pahasti, että tästä ei hänelle nimi tullut. Mutta tätä on vanhemmuus, aina ei voi tehdä kivoja päätöksiä. Lopulta kuitenkin nimi saatiin päivää ennen ristiäisiä lyötyä lukkoon ja näin pojasta kastettiin Konsta Juhani Tolonen. Kummit hän sai meidän vanhempien sisaruksista.



Tähän päättyy Iltatähti-blogin kirjoitus ja haluan kiittää lukijoita. Katselukertoja on kertynyt yli 10000. Kirjoittelu ja tekstien pohdinta on ollut opettavaista aikaa ja toivottavasti poika pääsee joskus lukemaan näitä mietteitä. Ehkäpä tässä on aavistus tullut kasvettua ihmisenä ja etenkin isänä tällä matkalla. Nyt on aika päästää Konsta jatkamaan ja rakentamaan omaa elämäänsä. Isä rakastaa ja toivottaa pojalleen hyvää matkaa seuraavin sanoin:

Voi kunpa matkas onneksi koituis
vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa
voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan
kunpa oppisit ajattelemaan

Yö - Ihmisen Poika

tiistai 29. syyskuuta 2015

Toinen mahdollisuus

Kirjoittelen vielä yhden vähän syvällisemmän tekstin ennen ristiäisiä ja tämän blogin kuoppajaisia. Aloitin tämän tekstin jo eilen tiistaina, mutta elämä taas viskoi ja ilmeisesti rouvalta nyt kaavitaan istukan palanen pois joka jäi synnytyksessä. Kätilö asiasta mainitsi synnytyksen jälkeen, että eipä tainnut kaikki romut tulla ulos. Jossain vaiheessa synnärillä sitten olivat nopeasti vatsan päältä ultranneet ja todenneet, että ei ole mitään. No oli kuitenkin. Eihän tämä operaatio minuun koske, mutta aika väsynyt alkaa olla näihin tällaisiin. Hoitajakin eilen ihmetteli, että pelkästään vatsan päältäkö olivat tutkineet. Meillä on ollut näitä elämässä ihan tarpeeksi. Mutta jospa se rouva tänään tulisi kuntoon siellä kyssillä ja pääsisi kotiin. 

Sitten asiaan eli olen pohdiskellut tässä kevyesti, että miten olen lapsiani kasvattanut isänä tyttärien ollessa nyt jo teini-iässä. Mitä tuli tehtyä väärin, mitä kenties oikein ja sitä rataa. Tähän ei liene absoluuttista totuutta olemassa, mutta pohditaan vähän kuitenkin. Vauva-aika meni minusta ihan jees. Liikaa tuli oltua omissa harrastuksissa, mutta se nyt tuntuu perisynti olevan edelleen. Tyttöjen kanssa oli jo vauvana aika helppo heittää sellainen automaattiohjaus päälle, että ei tässä nyt niin suurta murhetta, ne on tyttöjä ja minun ei tarvitse heistä ymmärtää. Vaippojen vaihto sitten vaihtui jossain vaiheessa ja alkoi tulla tempperamenttia esille etenkin vanhemmalla. Siinä tein sitten virheen, kun yritin väkisellä nujertaa auktoriteetilla lasta. Onneksi tajusin tämän kuitenkin suht pian ja meikäläisestä alkoi kasvaa perheen sovittelija. Pitkiä keskusteluja on käyty etenkin tämän vanhemman kanssa. Perheen leijona-naisilla on kovin tulinen luonne ja tarvittiin sovittelua. Paljon tuli myös käytettyä tyttöjä uimassa jne. antaen Riikalle kotona aikaa hengähtää. Sekään ehkä ei niitä huonoimpia vetoja ollut. Joskin liian vähän sitten tehtiin yhdessä koko perheen voimin

Ehkä isänä kuitenkin isoimmat murheet liittyi alkoholin pariin. Ei siitä sen enempää, mutta on surullista katsoa miten se edelleen monessa perheessä näyttelee viikonloppujen merkittävintä roolia. Viikonloput on myös lasten lomaa. Onko se lomaa jos vanhemmat on tilassa joissa ei voi heidän käytöstään kuin arvailla ja se pelottaa. No meillä ei tätä ongelmaa enää onneksi ole ja olen siitä pirun ylpeä. Onneksi kotona kuitenkin aina kaikki meni suht hyvin eikä riidelty myöskään muutaman lasillisen jälkeen. Ne on hirveitä tilanteita lapselle ja siinä usein saa perheen vanhin sisarus ottaa kohtuuttoman taakan kantaakseen.



Tyttöjen osalta antaisin isyydelleni arvosanaksi ehkä vanhan liiton numeroinnilla kasin. Siitä on hyvä parantaa. Nyt on sitten pojan kasvatus alkutekijöissään. Mielessä pyörii ettei vaan toistaisi aiempia virheitä. Sen ainakin olen oppinut, että omalla esimerkillä johdetaan parhaiten kotona. Ja sen, että huutamalla ei mikään asia ratkea vaan neuvottelemalla. Neuvottelu on aina vaikeampi tie, koska siinä kuitenkin lopulta pitää pystyä myös rauhallisesti tekemään ne vaikeat päätökset, kun lapsi vetää itkupotkuraivaria sovintoesityksen oltua hänen kannaltaan heikko. Mutta se lempeästi puhumalla sopiminen kuitenkin palkitsee. Itselläni on perheen tyttäriin erittäin hyvät välit ja nyt heidän teini-iässään ollessa neuvottelutaidot ovat kultaakin kalliimmat. Mutta mitä muuta pitäisi osata pojan kanssa? Suurin haaste tulee olemaan, että saisin kasvatettua jätkän liikkuvaan elämäntyyliin ettei jumahda telkkarin äärelle. Kuitenkin siten, että ei painostaisi liikaa. Erähommat kiinnostaa jos kiinnostaa, väkisellä jos vie pilkille varpaita palelluttamaan liiaksi pitkäksi aikaa, niin voipi olla vaikutus päinvastainen kuin oli ajatus.

Kaipa loppuun voisi kiteyttää, että jos osaisi olla läsnäoleva, oikeudenmukainen, lempeä, turvallinen ja luotettava isä, niin silloin tämä homma ei pieleen menisi. Se on vaan teoriassa paljon helpompaa kuin käytännössä...

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Kuukauden vanha

Kuukausi on mennyt poitsun syntymästä. Kliseistä tai ei, mutta aika menee nopsaan. Ollaan eletty jänniä hetkiä ihmiselämässä. Moni asia on jälleen uutta lastenhoidossa ja tekniikka kehittyy jne. Sitten taas tulee flashbackkeja, takaumia, että näinhän se tämäkin juttu taas meni. Hyvin nopealla treenillä on alkanut vaipat vaihtumaan kuten ennenkin ja vauvan pyörittely pukemisessa sujuu yhtä hyvin tai huonosti kuin ennenkin. No nämä on niitä fyysisiä suorituksia, ei ne yllättäneet. Entäs sitten tunnepuolella? Siellä on taasen ollut enemmän sitä myrskyä. Jos rehellisesti sanotaan, niin olo on vieläkin kovasti epätodellinen. Tuossako hän nyt on, oikeasti? Asiaa ei oikein usko todeksi. Sen ikä on tuonut tullessaan, että ehkä tunteet on syvällisempiä uuteen tulokkaaseen. Tosin samaan aikaan ne on muuttuneet samalla tavalla myös vanhempiin lapsiin. Ehkä silloin nuorena enemmän oli vielä itsekeskeinen kuin nykyään ajattelumalleissaan. En tiedä, vaikea tunteita on sanoiksi pukea. Ehkä rakkaus ja hyvä olo kuvaavat tilannetta parhaiten

Pojalla on ollut nyt jonkun verran vatsavaivoja. Tämäkään ei kauheasti yllättänyt, Tympeitä ne silti on. Ollaan vähän maitoja koetettu vaihdella ja vaikka mitä temppuja tehdä. Onneksi tilanne nyt ei mitenkään paha ole. Tätäkin kirjoittaessa rouva nukkuu päiväunia ja poika äheltää tyytyväisenä välillä omiaan. Pitkä parisuhde on opettanut tukemaan toista tarvittaessa ja se helpottaa kummasti. Toki molempien täysi päihteettömyys auttaa myös. Ei ole niitä väsyneitä viikonloppuja kummallakaan...



Haluaisin vielä pari sanaa kertoa tuosta mainiosta Isän kasvatusoppi -kirjasta jonka aloitin ja josta mainitsin aiemmin täällä blogissa. Se on edennyt vähän huonosti johtuen väsymyksestä iltaisin, mutta on edistynyt kumminkin. Kirja on ollut todella mukava opus, ei voi kuin suositella. Esimerkkinä voisi kertoa eilen lukemani pätkän Curling-vanhemmuudesta. Tavassa jossa vanhemmat siloittaa ja lakaisee kaikki murheet lastensa edestä jotta nämä pääsisivät maaliin, tavoitteeseensa. Tämä on toimintamalli josta voi seurata todella isoja ongelmia myöhemmin. Joskus tulee se isompi este elämässä joka pitäisi itse selvittää ja kun niistä ei lapsuudesta ole kokemuksia, niin jälki voi olla tuhoisaakin. Noh, tämä oli vain yksi esimerkki kirjan lyhyistä pohtivista tarinoista. Mm. hyvää mietintää oli miksi poikien pitäisi antaa leikkiä nukeilla jos ne haluaa. Sohaisen vähän muurahaispesää, mutta jopa tällaisen konservatiivin sai jälleen kerran erilainen näkökulma tarkistamaan omia mielipiteitään asioista. Tosiaankin todella hyvin kirjoitettu seitsemän lapsen isältä meille isille mietiskellen eikä paasaavassa hengessä, suosittelen!

perjantai 18. syyskuuta 2015

Iterointia ja vatulointia

Isänmaa kulkee kriisistä toiseen ja sinällään omat ongelmat lapsiperheessä tuntuvat varsin pieniltä tällä hetkellä. Mutta silti melkoista vatulointia aiheuttaa nimen valinta. Nyt ollaan kuitenkin päästy jo siihen tilanteeseen, että usean iterointikierroksen jälkeen jäljellä on enää neljä nimeä. Saa nähdä mikä sieltä tulee. Toisaalta Vilman osalta nimi vaihtui juuri ennen ristiäisiä eikä ko. nimeä silloin oltu etukäteen mietitty. Kauhea soppa koko homma. Se mikä nyt vähän helpottaa on, että toinen nimi on päätetty ja kolmea nimeä ei tule. Äkkiä on tämä aika mennyt noita ristiäisiä kohden muutenkin. Niihin on enää kaksi viikkoa. Poikakin on jo kuukauden vanha...

Muuten vauva-arki on rullannut varsin ok. Jätkä ähisee ja puhisee mahansa kanssa aika paljon. Yöt menee vaihtelevasti. Suht hyvin on kuitenkin pystytty toisiamme tukien nukkumaan. Mitään varsinaista koliikkia ei ole ainakaan vielä ollut ja sydäntä särkevä rääkyminen on jäänyt varsin vähälle. Joskin etenkin iltaisin tuntuu se äidin syli olevan mieluisin paikka makoilla ja sieltä poistaminen aiheuttaa pienimuotoisen protestin. Koiratkin on tulokkaan ottaneet varsin mallikkaasti vastaan. Kuvassa Vilman koira Luna ottaa päivällä hetken lepiä jätkän kanssa. Vili on ehkä turreista hassuin, kun käy ajottain tarkistamassa, että mitä kaverille kuuluu ja lipaisee pari kertaa takaraivolta ja jatkaa menoaan. Ilmeisesti varmistaa, että on meidän miehiä...

torstai 10. syyskuuta 2015

Ristiäisiä odotellessa

Ristiäiset olisi luvassa. 4.10 sunnuntaina klo 14. Silloin annetaan nimeä pojalle paikkana Karttulan piruntorjuntakerho aka seurakuntasali. Vaimolle tuttu pappi saatiin suorittamaan toimitus. Tutusta papista tulee väkisellä mieleen kulttielokuva Katsastus, mutta ei puida sitä nyt tässä enempää. Aukeaa juttu kelle aukeaa. Itse ristiäisissä minua ei uskonnollisuus kiinnosta yhtään vaan tärkeintä on, että saadaan se nimi annettua. Kuitenkin johtuen yhteiskunnasta sun muista seikoista on ihan jees, että poika kastetaan luterilaiseen kirkkoon. Tehkööt myöhemmin sitten mitä haluaa jahka täysi-ikäiseksi tulee. Kummitkin saatiin valittua ja sylikummina toimii vaimon sisko ja toisena kummina on vanhempi nuoremmista veljistäni. Mielestäni saatiin hyvät kummit pojalle ja ne keitä alunperinkin toivottiin. Mutta ristiäisistä enemmän sitten viimeisessä blogikirjoituksessa jahka sen aika koettaa n. kuukauden päästä. Tässä välissä pitäisi se nimikin keksiä. Mitään ykkösehdokasta ei vielä ole löytynyt...

Muuten tässä ollaan menty vauva-arkea. Ensimmäinen kauppareissu on tehty ja se meni ihan ok. Jonkun verran on vatsavaivaa jätkällä, mutta mitään ihan suoraa huutoa ei ole ollut. Ja ihan hyvä niin, koska omat isyyslomat on edenneet todella pätkittäin ja loppuvat nyt tähän viikkoon. Yksi viikon pätkä jäi vielä jemmaan myöhempään käyttöön. Mitään uutta ja ihmeellistä tässä nyt ei muuten ole sitten tapahtunut. Ehkä uutta on se, että äidinmaitokorvikkeita on nykyään tsiljoonaa laatua kokeiltavaksi. Rouvalla näyttäisi oman maidon tuotanto hyytyneen, mutta korvikkeella on kasvanut isot tytöt aiemmistakin. Taitaa Vilma puhkaista kohta 170cm rajan pituudessa. Minusta tämä on asia josta ei pitäisi äitipiireissä elämää suurempaa numeroa tehdä...



Kuten joskus mainitsin, niin tyttöjen aikaan luin pari isyyttä käsitellyttä kirjaa. Jari Tervon Kallellaan sekä Juha Seppälän ensimmäinen sana on isä. Nyt rouva oli kaivellut jostain Kontista opuksen jota katsoin vähän kuin lehmä uutta veräjää nähdessäni. Mutta muutamia sivuja olen nyt tavannut iltalukemisina ja yllätys on ollut positiviinen. Hakala kirjoittaa pirullisen hyvää pohdintaa isyydestä työelämän melskeiden ja suorittamisen paineiden keskellä. Ei mitään paatoksellista tekstiä vaan pilke silmäkulmassa kirjoitettua, sopii minun makuun. Kirjoittaja on vissiin seitsemän lapsen isä ja kasvatustieteiden tohtori. Voisi kuvitella, että joku näkemys aiheesta siis löytyy...

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Ähinää ja puhinaa

Kohta alkaa olla pari viikkoa takana "uutta" elämää. Voisi sanoa, että ei suurempia huolia eikä murheita. Hiukan pojalla taitaa mahasta vääntää ja melkoista ähinää sekä puhinaa on välillä unet. Etenkin aamuyöstä. Seitin ohuesti pelottaa, että mitä d-vitamiini tuo tullessaan. Vissiin meille sitä jotain parempaa versiota on hommattuna. Tai näin kai olen antanut itselleni ymmärtää. Käytiin muuten viikonloppuna ensimmäiset kylvytkin. Ne meni ilman suurempia tolskaamisia. Muistaakseni Sallan kanssa tyttö humpsahti veden alle ja melkoinen kakominen saatiin silloin tulokseksi. Ehkä tässä jotain on sitten opittu. Olen tässä koettanut myös isyyslomia pitää paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Joskus on vaan tilanteita, että on pakko hoitaa myös työasioita, että niitä olisi myös jatkossakin hoidettavana. Ja kun joustot on aina toimineet molempiin suuntiin, niin tämä ei meikäläistä saa kyllä ärrinmurrin-keksejä syömään vaan asia on ihan ok.

Neuvolassakin oli taasen käynti ja kaikki menee edelleen hyvin. Lääkäriä odotellaan, että tuo kielen jänteen kireyteen liittyvä asia saataisiin selvyyteen. Muuten ei vauva-arkeen mitään uutta. Vaippaa, maitoa, kitinää sun muuta äs juusual. Ehkä näin isänä isoin asia on, että varailin ajan sterilisaatioon. Vauvojen tehtailu on siis minun osalta loppu. Vaikka en kirkkoon kuulu ja ehkäpä siksi sitäkin suuremmalla syyllä voin kyseenalaistaa Mooseksen kirjan opin: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa...". Näin siis sanotaan isossa kirjassa, mutta ei siinä varmaan tarkoitettu, että maa pitää täyttää Tolosilla...

perjantai 28. elokuuta 2015

Ensimmäinen viikko


Elämää on japatuisella nyt ensimmäinen viikko takana. Tämä aika on mennyt meillä opetellessa vauvaperheen arkea. Pullojen keittelyä, röyhtäytystä, vaippasirkusta jne. Kaikkea tätä mikä tästä taloudesta on ollut poissa yli kymmenen vuotta. Mutta toisaalta kaikki on ollut hyvin tuttua. Yksi ilta meni jätkältä protestoidessa eikä voi väittää etteikö tullut palautumia aikaan jolloin Vilma oli erittäin kiukkuisa, nytkö se alkaa, voi jee jee. Mutta onneksi nyt ei kuitenkaan alkanut. Suht hyvin kaveri syö ja nukkuu. Haiseminen ollut vielä varsin rajoitettua eli ehkä se sinappilinko kerää vielä kierroksia päästäkseen täyteen laukkaan. Nukkuminen on mennyt tosiaan suht ok eli välillä menee reipasta kolmea tuntia. Välillä sitten kuten parasta aikaa, niin unessa ollaan, mutta koko ajan käy pieni ähellys. Sen verran, että itse ei osaa nukkua. Mutta kyllä tuokin syötävänä huutamisen voittaa mennen ja tullen...



Eilen perjantaina kävi neuvolantätikin. Paino oli pojalla noussut kivasti, suorastaan hyvin. Ehkä ainoaksi vähän epäselväksi asiaksi meille jäi herttakielen epäily eli joudutaanko pojalta jännettä napsaisemaan kielestä poikki. Tämä selviää tulevassa lääkärissä. Vaaraton ja yleinen toimenpide. Meidän ymmärrys on, että ehdottomasti nipsaistaan jos yhtään kireyttä. Vaikuttaa imetykseen sekä mahdollisesti myöhemmin puheeseen. Vaikeampi myös myöhemmällä iällä leikata. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että nielurisaleikkauksen olisi saanut tehdä lapsena, ei ollut kiva juttu kolmikymppisenä...




Lapsella tosiaan kaikki hyvin ja ei kai tämä isyys taaskaan pöllömpää ole. Tosin näyttää se elämä niitä varjopuoliaankin. Meillä molemmilla vanhemmilla on työelämän myllerryksissä menossa omat haasteemme. Toivottavasti niistä jotenkin luovitaan läpi. Sitten on teini-ikäiset tyttäret ja heidän murheidensa selvittelyt. Mutta eiköhän se elämään kuulu, että kaikki ei voi olla naminamia. Ei tässä nyt sentään mitään ruotsalaisia olla....

tiistai 25. elokuuta 2015

Viimein kaikki on hyvin

Otsikon sanat kuullaan usein ihastuttavassa ja vihastuttavassa Satuhäät-ohjelmassa, kun sormukset on saatu lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen vaihdettua. Nyt ne löytyy tästä blogista sen merkiksi, että olemme kotiutuneet eilen ja elämä alkanut viisihenkisenä perheenä. Ensimmäinen yö kotona on siis takana ja kyllähän siinä pientä kitinää oli. Ainakin allekirjoittanut ja Salla heräili rouvan lisäksi. Taisi normisti uppotukkina sikeitä vetävä Vilmakin heräillä. Poika näkyy kanssa nukkuessaan aika sikeästi unta vetävän. Ei paljoa koirien räksytykset häirinneet. Niistä puheenollen, niin hurtat ottivat tulokkaan varsin hyvin vastaan. Vanhin eli pystykorva Vili ei tosin vielä oikein tiedä onko uusi tulokas hot or not. Aika sekaisin koko sankari eikä tilannetta helpota perheen kolmen muun koiran eli narttutrion juoksut. On siinä ukolla ihmettelemistä. 

Opettelua tai lähinnä kertausta on piisannut mm. vaatehuollossa, pullohuollossa, vaippahuollossa ja muutamassa muussa huollossa. Nykyisin onneksi vermeet on hyviä. Esimerkiksi tuollaista ylimmäisen kuvan mukaista "koppasitteriä" tai mikä se ikinä onkaan nimeltään ei ollut tyttöjen kanssa. Tuolla voi keinutella tai laittaa päätyä ylös ja kai se täriseekin tarvittaessa. Mikään ei näytä olevan niin viisas kuin lastentarvikeinsinööri. 


Mutta onhan tämä alkuaika myös sitä kuuluisaa syö, makaa ja haisee -vaihetta. Lyhyitä on pätkät vielä hereillä. Nopeasti maitoa massuun ja uutta unta putkeen. Kaveri nukkuu kuin yksi Varkautelainen alikessu-kaveri intissä. Vielä on näköjään kelitkin kohtuullisia, jospa päästäisiin vaunulenkille pian. Siitä Vilikin tykkää...

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Hyvä startti

Olisikohan käymässä tilanne, että rouva Fortuna näyttäisi naamaansa ainaisen takapuolen keinuttelun sijaan? Nimittäin aika mukavasti on lähtenyt tämä homma uuden tulokkaan kanssa käyntiin. Sokeriarvot on hyviä, lämmöt on alkaneet pysyä poitsulla hyvin sekä myöskään keltaisuusarvo ei ollut koholla vaikka vähän hoppuisasti ulkomaailma pientä miestä kutsuikin. Myöskin rouvalla on kaikki hyvin. Jos seuraava sokerimittaus on ok sekä maanantaina aamulla otettava bilirubiini, niin kotiin pääsevät. Toki peruspessimisti ei maanantailta kauheita odota, ne on viime aikoina menneet aika kivasti penkin alle. Mutta ehkä onni viimein on kääntymässä.

Erityisen mukavaa viikonloppuna on ollut seurata miten tyttäret on veikastaan innoissaan. Liki kilvan pitää saada vauvaa syliin. Sallalta tämän uskoinkin, mutta myös Vilma on aidosti innostunut. Se on erittäin hieno asia. Esikoinen myös kommentoi tänään, että ehkä minä kuitenkin haluan lapsen joskus, kun nämä on näin söpöjä, ehkä 10 vauvaa aluksi...No vitsiä siellä seassa, mutta tämä on myös iltatähti-projektin "sivutavoite". Saada lapset näkemään, että ei ne vauvat mitään sen ihmeellisempiä ole. Toivottavasti ei kuitenkaan koliikkitapaus tulisi. Vilman ollessa vauva, kiukkuisa sellainen, niin silloinen rivitalonaapurin murrosikäinen tyttö lakkasi meitä tervehtimästä...



Ja onhan tämä ollut hienoa aikaa itsellekkin. Tänään vaihdoin vaipan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen lapselle. Ei ole montaa vauvaa lähipiirissä ollut ja yhden käden sirkkelimiehen sormiin sopii kerrat, kun vauva on sylissä vuosien varrella käynyt. Mutta hienostihan tämä homma sujuu. Vanhasta muistista. Ehkä isoin, joskin pieneltä kuulosta, muutos on itselle ollut kellon vaihtaminen oikeaan käteen. Sallan synnyttyä olin käyttämättä kelloa yli kymmenen vuotta, kun metallinen ranne raapii lasta sylissä. Sen verran sykemittarin orja on tullut, että nyt piti hakea toista lähestymistä asiaan.



Nyt innolla odotellaan huomista ja mahdollista kotiutumista. Mitähän tähän sanoo talon neljä kirppusirkusta...

lauantai 22. elokuuta 2015

Elämä on ihme

Rouvalla alkoi perjantaina lorahdella lapsivettä myöhään illalla ja tätä kautta oltiin kohta kädet täynnä järjestelyjä sairaalaan lähtöä varten. Nuoremmalle tytölle sattui yökyläläinen ja he jäivät meille nukkumaan saatesanoilla, että yövieraan kotiin naapuriin voi vaihtaa jos ongelmia ilmenee. Vanhempi tyttö taas vietiin kummilleen. Näin löysimme itsemme varttia vaille yksi Kyssiltä. Mennessä alkoi supistukset olla jo aika kivuliaita ja himppasen jännitti mahdollisuus, että tässä inssin papereilla hoidellaan kätilön tonttia. Onneksi näin ei käynyt. Mutta synnärillä todettiin jo kohdunsuun olevan 4cm auki ja nokka kohti salia...

Saliin meneminen olikin pieni temppu, kun supistukset muuttui kivuliaaksi ja ymmärrettävästi vaimolla hivenen pientä paniikkiakin puski pintaan, että nytkö tässä oikeasti mennään. Ja niin mentiin. Saliin päästiin mukavan kätilön (ja ulkonäkökin ok, toim.huom.) huomaan sekä lääkäriopiskelijakin meillä siellä oli. Kohdunsuu olikin jo sitten täysin auki ja ponnistusvaihe ei kovin kauaa kestänyt. Urheasti rouva puski pojan maailmaan ja alle tunti kirjautumisesta oli pieni ihme ulkomaailmassa kello 01.39. Nämä on ihmeellisiä tapahtumia ja tunteet heittelee häränpyllyä myös isällä. Yksi leijona syntyi lisää taloon ja saapa nähdä onko yhtä tulisieluinen kuin kaksi muuta...



Poitsulla oli kuitenkin kaikki varsin hyvin joskin pikkaisen haettiin lisää lämpöä lämpöpediltä, mutta ilman lääkärin sen kummempia tarkistuksia päästiin osastolle hieman ennen puoliviittä aamulla. Sitä ennen pääsi juomaan sairaalan tarjoamat varpajaiskahvit ja huomatkaa hieno pieni jalanmuotoinen leivonnainen kuvassa. Painoa jäbällä muuten oli 2762g, mutta pituuden mittaavat nykyään vasta myöhemmin eli kuulemma maanantaina. Pientä jännitystä on sokeri yms. arvojen suhteen, kun rouvalla oli raskausdiabetes sekä poika syntyi viikoilla 36+4. Mutta jos vauhtia haetaan lastenteholta myöhemmin, niin se on tiedossa oleva juttu ja näin on tehty molempien tyttärienkin kanssa



Kotona sain pari tuntia itselle unta kuulaan ja äsken käytiin isosiskojen kanssa moikkaamassa velipoikaa. Mahtavia hetkiä ihmiselämässä. Samalla kävin omien tunteideni kanssa omaa vuoristorataa, kun olisin tämän tuoreimman Tolosen mummolleni halunnut ehdottomasti näyttää. Mutta elämä kiertää kiertokulkuaan ja se ei ole valitettavasti mahdollista. Haudalla toki käymme varmasti "näyttämässä" poikaa sekä mummolle, että omalle äidilleni. Vaimon isäpuolen äiti haudataan tänään ja anoppi Riikan siskon kanssa on niissä "juhlissa". Samaan aikaan me juhlimme uutta tulokasta. Elämä on ihme!

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Äiti pojastaan pappia toivoi

Kotiuduttiin vielä sairaalasta ja kaikki on hyvin. Sen verran on nuo sappihappo-arvot koholla, että näillä näkymin viikon tai parin päästä käynnistellään synnytystä ellei sitä ennen mitään tapahdu. Nyt mennään raskausviikolla 35+5. Mutta ennen suurempia äksöneitä on aika kirjoittaa vielä yksi syvällisempi tarina isyyden ympäriltä...

Aika usein vanhemmat painostavat lastaan valitsemaan itselleen tietyn ammatin tai koulutussuunnan tms. Minusta se on vähän kyseenalainen järjestely. Meillä esikoisella elämässä valintojen aika on vuoden päästä ja kuulostaa kovasti, että lukio ei välttämättä olisi suunnitelmissa. Minulle ja vaimolle tämä on täysin ok. Se mikä on minusta tärkeää ja kuulostaa järkevälle on, että suunnitelmissa on kuitenkin ammattiin kouluttautumista ja selvää tahtoa työelämää sekä itsenäistymistä kohti. Iso peukku tästä. Ihan kaikille se ei tunnu välttämättä niin ok olevan, mutta onneksi asia ei kuulu muille kuin lapselle itselleen ja välillisesti meille vanhemmille. Ehkä se isyys ja vanhemmuus ylipäätään on tässäkin asiassa ohjailua oikeaan suuntaan, ei mitään ääliömäisen tiukkojen rajojen vetämistä. Meillä oli kotona aikanaan hyvin vapaa valinta miten elämääni vein eteenpäin. Paljon on tullut virheitä tehtyä, mutta ihan kaikessa ei kuitenkaan metsään menty. Oma luonteeni on ainakin sellainen, että olisin varmasti aloittanut kovan kapinan jos olisi väkisellä pitänyt saada lunta p¤skahuussin katolle yläasteen jälkeen. Toki yhtään halventamatta tätä vaihtoehtoa ja monelle elämän askelmerkit on selvät myös sisältäen lukion ennen myöhempiä jatko-opintoja. Tärkeintä on kuitenkin nuoren tehdä sitä mistä tykkää ja mihin on motivoitunut. Näin sen asian näen

Tässä taannoin kuulin pala syvällä kurkussa, että olen mahdollisesti menettämässä yhtä lapsuuden sankareistani. "Tekijä" on itsellekkin valitettavan tuttu. Kun jäin armeijaan aikanaan töihin, niin meiltä vaadittiin nuhteetonta ja moitteetonta käytöstä 24/7 olimme sotilaspuku päällä tahi emme. Tämä vaatimus pitäisi saada ihmisille geeneihin siinä vaiheessa, kun aletaan tekemään lapsia. Epäonnistuin pahoin tässä itsekkin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä korjata virheitään. Kaikkea ei voi saada tekemättömäksi, mutta pitää muistaa, että me isät ja äidit olemme lapsiemme sekä tapauksesta riippuen myös läheisiemme suuria sankareita heidän loppuelämänsä ajan eikä kyseessä ole määräaikainen sopimus. Tämä on asia jossa toivon eniten onnistuvani isänä tulevan pojan kanssa. Siinä ettei hänen tarvitse isäänsä hävetä. Isän ei tarvitse olla hämähäkkimies tai pankinjohtaja. Maailman paras isä voi olla vaikka betoniraudoittaja tai lakaisukoneenkuljettaja, se hyvyys on siellä ihmisen sisällä

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Jännäksi menee

Routalemmen Pekalla on elämä jännää Pasila tv-sarjassa arjen yksinkertaisia asioita miettiessä. Jännistä jännintä voi hänelle olla muurahaispesän tutkailu ja ihmetteleminen miten ne ovat saaneet kommunismin toimimaan. Noh, onhan ne murkut jänniä ja murrosikäiset eritoten jos tästä pikkunäppärällä aasinsillalla hypitään aiheesta toiseen. Meidän vanhempi murrosikäinen täyttää tänään 14v. 8-lk alkaa hänellä Karttulassa ja nuorempi ponkaisee kutoselle viimeistä vuottaan Pihkainmäessä lähikoululla. Mutta näissä kuvioissa ei olla vielä ihan jännän kliimaksissa, mutta maanantai-yönä aika lähelle jo päästiin...

Nimittäin vajaan 2h yöunien jälkeen rouva herätteli, että koskee mahaan ja heti kohta heräsin, kun synnärille soiteltiin. Tuli jonkinlainen bonvojaas 12 vuoden taakse, että näinköhän tässä taas mennään pahasti etuajassa. Päästiin sairaalalle ja sinnehän ne Riikan yöksi ottivat. Synnytyskipuja nämä ei olleet, eikä oikein selvää saatu mistä johtuu. Jotain oireita oli raskausmyrkytyksestä ja lääkitystä siihen sekä lisää tutkimuksia

Maanantai toi mukanaan älyttömän väsyneen lomaltapaluun töihin sekä lisää tutkimuksia vaimolle ja onneksi kaikki vaikutti olevan hyvin. Niin äidillä kuin jätkälläkin. Jotain lisätutkimuksia kuitenkin tarvittiin ja näin homma pitkittyi jo tiistaille. Ja tiistaina sama juttu jatkui, mutta nyt näyttäisi, että pääsee rouva kotiin huilailemaan tänään keskiviikkona ja sairaalalle palataan tarvittaessa. Onhan tämä melkoisen jännää aikaa, kun kätilökin vähän arveli jo mahdollista synnytyksen starttia, kun supistuksia alkoi piirtymään käyrälle tasaisesti. Okei, jokainenhan näistä on yksilöllinen eikä tiedä vaikka yliajalle mentäisiin. Epäilen tätä kuitenkin vahvasti...



Mutta kuten jo jossain aiemmin kirjoitin, niin aika vahvasti tässä ollaan pelkääjän paikalla eikä oikein tiedä miten päin olisi. Unetkin on jäänyt tosi huonoksi ja väsy meinaa painaa. Tosin turha tässä meikäläisen on valitella. Onneksi tuo vaimo kuitenkin päässee kotiin, koska koulun startti on edessä ja ehkä allekirjoittaneen vahvinta aluetta ei ole teinityttöjen vaatehuoltoon yms. liittyvät asiat.

lauantai 8. elokuuta 2015

Onpas teillä some vauva!

Ei ole kirjoitusvirhettä otsikossa. Vauva ja myöhemmin pieni lapsi voi toki olla soma, mutta voi olla myös somesta hyvinkin tuttu tahtomattaan. Me ollaan hiljalleen lähestymässä maalia tämän iltatähti-projektin kanssa ja on tullut uhrattua muutamia ajatuksia tuohon some-hommaankin. Olen sosiaalisen median aktiivinen käyttäjä ja voisin kuvitella itseni lisäämässä kuvia kovinkin taajaan pienestä vauvasta. Ehkä vähän hassuja, ehkä vähän vakavempia, ehkä vähän sitä ja ehkä vähän tuota. Mutta onko se oikein? Lapsella ei ole mitään omaa tahtoa ja kai hänellekkin yksityisyytensä kuuluu. Näiden meidän perheen vanhempien "lasten" kanssa homma on jo helpompaa eli someen ei ole mitään asiaa laitella mitään ilman lupia tai kunniansa saa kuulla. Ja se on minusta ihan oikein, heillä on oikeus yksityisyyteensä ja onhan se harmaantuva isi aika über-nolo tapaus

Sivusta on tullut nähtyä, että helposti tosiaan homma lähtee lapasesta ja kuvia lappaa tyyliin: "nyt vauva pissaa, hei katsokaa!", "nyt vauva konttaa", "nyt vauva puklaa" ja sitä rataa. Aika useat kuitenkin myös varsin varovaisesti laittavat lapsestaan julkisesti mitään ja se lienee viisainta. Tähän pitäisi pyrkiä itsekkin. Toki alkuun on muutama pakollinen kuva ystäville näytettävä, mutta järki olisi hyvä pitää mukana. Kun muistaa miten sairaita ihmisiä on lastenkin suhteen maailma väärällään, niin ehkä niitä omasta mielestä varsin viattomia ilkosillaan pihalla juoksevasta lapsesta olevia kuvia ei tosiaankaan kannata jakoon pistää.



No tämä someilu on murheista pienin tässä vaiheessa, mutta asian mahdollinen problematiikka on kuitenkin hyvä tiedostaa. Nyt aletaan muuten tosiaan olla suht lähellä jo synnytystä. Vilma syntyi 12v sitten aika tasan juuri samassa vaiheessa raskautta kun nyt mennään. Tästä viisastuneena tsekkailin jo valmiiksi miten turvakaukalo asennetaan ja muutenkin valmistelut on paljon paremmalla hapella. Torstaina käytiin KYS:n ultrassa ja kaikki oli hyvin vaikka tuntui, että lääkäri tutki sydäntä todella tarkkaan. Mitään vikaa siellä ei kuitenkaan ollut. Käsky kuitenkin kävi rouvan levätä, koska supistuksia on jo ollut ja ilmeisesti kohdunsuu oli jo alkanut pehmentyä. Tuosta en tosin ole varma, koska ymmärrän näistä jutuista saman verran kuin pässi tähdistä...

torstai 30. heinäkuuta 2015

Kipu

Me miehet ollaan usein aika jänniä vempaimia. Kipua kestetään ainakin kaveripiirin läsnäollessa suht rajaton määrä. Tosin kaikissa urheilulajeissa ei näin ole, mutta näin raakana yleistyksenä. Sitten kun meillä on flunssa, niin ainakin itse kuulun orkesteriin joka mussuttaa koko ajan miten on tukkonen olo ja ei jaksa sitä eikä tuota. Aika neitimäistä ja tämäkin tuntuu olevan stereotypia. Onneksi noita flunssia ei enää juurikaan ole, kiitos nielurisaleikkauksen joskus 10 vuotta sitten. Se onkin ollut jälkipuinteineen ehkä kovinta kipua mitä meikäläinen on kokenut. Pienet kurkkukivut on aika lieviä siihen verrattuna. Taitaapa ne kuitenkin olla lastenleikkiä synnytykseen. Asia konkretisoitui ja palautui mieliin muutamia päiviä sitten, kun rouvalla oli yksittäinen ilmeisesti erittäin kivulias supistus. Vedet lähti hänellä silmistä ja itsellä sisäinen paniikkinappula oli suht lähellä painua pohjaan. Ei minua ole koskaan koskenut noin kovaa. On ne vaan huikeita epeleitä nämä naiset. Ei ole helppoa varmasti synnytys joka voi kovinkin kivulias olla. Meillä ei ehtinyt lääkäri ensimmäisessä epiduraalipuudutusta antamaan ja osahan ei sitä edes halua. Hattua pitää nostaa ylös korkealle äideille, voimakkaita ihmisiä olette! Saattas jäädä synnytykset tekemättä jos miesten varassa olisi homma...

Synnytyksistä puheenollen, niin lauantaina mennään KYS:n auditorioon muutamaksi tunniksi jonkinlaiseen infoon asiasta. Ei kai se virallinen synnytysvalmennus ole, mutta jotain sen suuntaista. Tässä kevään aikana on tullut hyvin selväksi asia, että pieni kertaus on paikallaan. Sen verran on ollut kaikista mukamas vanhoista tutuista jutuista pihalla kuin lumiukko

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Viuh vauh!

Viuh vauh joka puussa orava! Tämä on ex-työkaveriltani opittu sanonta ja käytetään tilanteissa joissa joku juttu menee yli hilseen tai kuulostaa kovin erikoiselta. Olen tässä seurannut odotusaikana tahtomattakin somessa olevien Äiti-ryhmien keskusteluja vaimoni kautta. Onhan se totta, että äitiys on hieno ja arvokas asia, ja niin on isyyskin, mutta jotenkin se homma ampuu aika usein yli. Lapsia on tehty maailmaan maailman sivu ja ne on pärjänneet kyllä ihan hyvin jos ei ole viimeistä huutoa olevia rattaita jne. Markkinamiehet on saaneet aika hyvin koukkuunsa nuoret äidit. Vähän samaa on havaittavissa esim. koiraporukoissa taikka salitreenaajissa. Luodaan mielikuvia ja sosiaalinen paine ajaa siihen, että yhtään huonompi et voi olla ja porukka lyttää sinut jos hankit jotain keskivertoa tai jopa huonompaa. Sulla on oltava ne parin tonnin Emmaljungat tai et ole mitään. No meitä tämä jo vähän vanhempina ja kai ehkä jopa maanläheisimpinä ei koske, mutta huikea on suuntaus. Vielä huikeampaa on sosiaalisen median lynkkaus-mentaliteetti. Some on hieno juttu esim. vertaistukeen, mutta sielläkin on kyllä se pimeä, julma puolensa...

No unohdetaanpa kaupallisuus. Toinen vielä hullumpi on nämä imettäjät joiden tarinoihin sain ensikosketusta pari päivää sitten. Jollain on pahaa vammaa ja ei syö lääkkeitä siihen, että voi varmasti jatkaa imetystä, koska muuten tulisi viikon tauko. Maitoja kuskataan likimain lentokoneella Hangosta Inariin, että ei jää yhtä ateriaa väliin. Hei haloo!! Imetys on varmasti tärkeä asia, mutta minne se maalaisjärki taas häviää? On pelottavaa seurata tätä kehitystä laajalla rintamalla missä mitään asioita ei voi tehdä fiksusti tai moinen toiminta lytätään. Jäämmekö me maalla kasvaneet isät sitten viimeisiksi mohikaaneiksi jotka osaavat vielä puntaroida asioita usealta eri kantilta ja yrittävät taistella tuulimyllyjä vastaan saaden tehtyä asiat järkevästi, ei pelkällä tunteella? Sitä tarina ei kerro, mutta toivottavasti näin ei käy...

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Lassi & Leevi

"Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää
tennarit vilikkuen mettään juoksee räkänokka tää
Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää
kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään"

Näillä sanoilla lauleskelee tutulla soundillaan Jokisen Vesku yhdessä soitinyhtyeensä Klamydian kanssa. Hieno biisi. Ja sanomakin on oivallinen. Nimittäin poikien sielunelämä se on kovasti erilainen kuin tyttöjen. Olen sitä tässä nyt havahtunut viime aikoina pohtimaan, kun yksi jantteri muutaman vuoden päästä vetää tennarit vilkkuen pitkin metsiä. Muistaa samalla jotenkin omaa nuoruttaa, kun majoja rakennettiin ja MacGyver oli suuri sankari puhumattamaan Ritari Ässästä tai katuhaukasta. Poikien elämä on lapsena kovin huoletonta. Kavereiden kanssa jos riitaa tulee, niin yleensä pikku painit ja kättä yhteen ja homma oli siinä. Elämää jota on usein näin vanhempana poikana kovasti ikävä. Mitään muuta siitä ei ole jäljellä kuin ajoittainen suuri innostuminen asioista ja tavaroiden rikkominen samaa vauhtia kuin nuorena kossinakin.


Miten tätä poikamaisuuden ilosanomaa sitten saisi levitettyä eteenpäin? Tai miten sitä nykyään ylipäätään levitetään yhteiskunnassa jossa me neljänkympin korvilla olevat lihaa syövät heteromiehet ollaan ehkä melkein pahimpia vihollisia sivistysvaltiolle? No aika hyvät alkeet saa esimerkiksi hakemalla kirjastosta Lassin ja Leevin seikkailuja muutaman albumin. Lueskelin nuo kaikki aikanaan läpi ja todella oivasti tuodaan siinä pienen pojan sielunmaisemaa esille. Ja monilla on myös näitä mielikuvitusystäviä kuten tällä Lassilla tiikerinsä Leevi. Mahtava sarjakuva. Suosittelisin kyllä kaikille äideille luettavaksi joille on perheeseen poikalapsia tulossa! Itsekkin otin mullikkabladetin sarjakuvanurkkauksesta pojan ja tiikerin seikkailut jälleen seurantaan...

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Jännän äärellä

Nyt on pakko alkaa tunnustaa, että himppasen jo jännittää. Vauvan potkut tuntuu koko ajan selvästi ja asia mielessä pyörii aika paljon ylipäätään. Nyt rouva löysi viimeisen puuttuvan lenkin kodin kalustukseen ja ainakin mulle se toi konkretiaa paljon. Siis se, että makuuhuoneeseen ilmestyi pinnasänky. Ei mikään erikoishyvä, mutta säädettävä pohja ja laidat. Eikä käytetyltä nyt mahdottomia vaadita ja yhdelle lapselle tätä tarvitaan. Tässä ei nyt ole näytillä mikään Marko Paanasmainen sisustuskuva hienoine efekteineen joista voi aistia vauvan tuoksun. Sänky odottaa vielä patjojen laittoa sun muuta. Mutta kiivas on tahti millä ollaan kesäloman ekalla viikolla koetettu kotia laittaa valmiiksi. Vaateshow on vielä kesken rouvalta ja pari huonetta järjestelemättä. Kaatopaikalle lähti peräkärryllinen tavaraa, omia vaatteita jätesäkki + kaksi isoa kassia Konttiin ja vaimon äidille on kirpparitouhuihin katsottu myös kamista todella reilusti. Mulla on sellainen kutina nimittäin munissa, että kohta on kaikenlaista bensa-asemaa, polkuautoa sun muuta lelua mökki taas tulvillaan. Vaimolle pitää hattua nostaa miten kovalla tatsilla on jaksanut ison mahan kanssa noita juttuja laitella. Itsellä ei nimittäin osaaminen todellakaan tuohon vaatehuoltoon riitä.



Lomaakin on vielä kolmisen viikkoa jäljellä ja huomenna aikaa sitten vanhemmille lapsillekkin joista muuten esikoinen tänään nimipäiväänsä viettelee. Lähdetään nimittäin lintsille. Samalla reissulla tuodaan anoppi tänne savoon viettämään lomaansa. Jos vaan keli sallii, niin käydään vielä serkkupojan kanssa heittämässä frisbeegolfia illalla. Sukulaissuhteita on siis myös hyvä hoitaa aina kun siihen mahdollisuus on. Siinä on kanssa tärkeä asia opetettavaksi tulevalle eläjälle, että omien sukulaisten kanssa pitää välit säilyttää. Se on varsin hyvin joitain poikkeuksia lukuunottamatta meillä äidin puolella onnistunut. Toivottavasti jätkästä kuitenkin kasvaa vähän siloitellumpi versio mielipiteineen kuin isästään. Helpottaisi hänen elämää varmasti sekin eikä olisi törmäyskurssilla ihan niin helposti. Tosin yleensä tiukoilla mielipiteilläni olen eniten ongelmissa ihmisten kanssa jotka mielestään ovat erittäin suvaitsevaisia. Se on tosi jännää se, ehkä jännistä jännintä...

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kaksi kuukautta

Jututtaessani tänään harvalukuisen Pihkainmäen nuorten miesten raittiusyhdistyksen (PNMRY) toista jäsentä havahduin siihen realiteettiin, että enää on kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Vilma syntyi aikanaan viitisen viikkoa etuajassa eli jos näin mentäisiin, niin kolme viikkoa enää. Alkaa olla H-hetket siis jo suht lähellä. Vauvalla ja äidillä on mennyt hyvin. Ei mitään uutta kerrottavaa. Asiaa on toki helpottanut kylmä kesä joka on saanut myös allekirjoittaneen verenpaineen pysymään edes jollain tavalla aisoissa. Vauvan odottelu on enää siis lähinnä mielikuvaharjoittelua ja kodin siivoilua siihen kuntoon, että tulokkaan on hyvä tulla ihmettelemään ympäristöä missä pitäisi elämää starttailla. Viimeisiä isoja hommia oli lattiaremontti ja nyt on uudet vinyylit millä kelpaa konttailla ja kuolailla koirien kanssa kilpaa. Se pinnasänky edelleen uupuu, kun ei meinaa sopivaa löytyä millään. No vielä ehtii ja eiköhän se löydy. Taitaa jokaisena päivänä pari "uutta" aina tipahtaa nettikirppareille myyntiin

Jos tässä jotenkin tiivistäisi omia tuntemuksia tällä hetkellä, niin ne on aika epätodelliset. On vaikea käsittää vauvan tulevan kohta oikeasti perheeseen. Sitten tässä on vähän pieniä haasteita työelämässäkin ja saa nähdä miten ne menee. Asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Ja toivottavasti järjestyvät, niin ei tarvitsisi ylimääräisiä stressejä repiä vaan voisi keskittyä tuohon muksuun ja isommatkin tarvitsevat korostetusti huomiota juuri nyt. Olen koettanut tuota jälkimmäistä asiaa teroittaa itselleni koko ajan, kun tyttäret on kuitenkin varsin herkässä iässä.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Keskikäyrällä

Tulevan vauvaelämään ilmestyi vähän mustia pilviä taivaalle. Tai no onneksi lapselle ei, mutta Microsoftin viimeisin uutinen ei hyvää lupaa työrintamalla allekirjoittaneelle. No asioilla on tapana järjestyä eikä passaa sitä nyt murehtia liikaa. Uutta ja ihmeellistä on kuitenkin pienen ihmisen myötä luvassa. Käytiin tänään taas ultrassa Kyssillä. Joudutaan siellä ravailemaan Riikan raskausdiabeteksen vuoksi säännöllisesti noin kerran kuussa. Mutta eipä suuria huolia siellä. Poika tarjosi heti vehkeet tiskiin ultrauksen aloituksessa ja lääkärikin säikähti tilannetta. Nopeasti anturi pois ja kysymys: "olikos teillä tiedossa muuten tuo sukupuoli?". No olihan se joo eikä epäselväksi jäänyt tänäänkään. Muuten siellä verta virtaili napanuorassa ja kaikki muukin oli hyvin. Ihmeellistä on tekniikka. Painoarvio 1,6kg ja risat. Poika kasvaa keskikäyrällä ilman huolta huomisesta ainakaan toistaiseksi. Hyvälle siis näyttää edelleen ja pinnasänkyä vaille valmista olisi jo kotonakin...

PS: jutun kuvalla ei hirveästi ole pojan kanssa tekoa, vaan se on meidän Vilma muutama päivä syntymänsä jälkeen. Kuten varmaan huomattukkin, niin lisäilen näitä "muistokuvia" satunnaisesti tänne tarinoiden yhteyteen

torstai 2. heinäkuuta 2015

Valtakunnansovittelija

Isänä olemisen ehkä haastavimpia tilanteita on likimain jatkuva riitojen sovittelu. Milloin sovitellaan omia riitoja vaimon kanssa, milloin riitoja lasten kanssa, milloin lasten välisiä riitoja sekä milloin äidin ja lasten välisiä. Myöskin lasten ja heidän kaveriensa välisiä kahnauksia saa olla sovittelemassa. Vaikka nyt mitenkään yltiöpäisesti ei meillä riidellä, sanoisin jopa aika normaalisti, niin silti sitä sovittelemista tulee. Ja ainakin meidän perheessä se sovittelijan viitta on langennut meikäläisen niskaan. Se on henkisesti aika raskas taakka ihmiselle, joka ei haluaisi olla sukset ristissä kenenkään kanssa.

Nyt kun poika syntyy on tässäkin aiheessa mahdollisuus päästä rakentamaan uutta. Jotenkin tuntuu, että noiden parin horoskoopiltaan leijonan kanssa talossa on peli jo menetetty. Mukana kun on vielä mausteena teini-iän tuomaa angstia. Mulla on mielessä jo juttuja joita koetan teroittaa pojalle pienestä pitäen. Kaikki lähtee parista asiasta. Ensinnäkin pitää osata nauraa itselleen eli katse horisonttiin, ei taivaisiin. Se ei tarkoita, että pitää nöyrtyä jokaisessa asiassa, mutta liian ylpeä ei saa olla. Toinen tärkeä asia on, että pitää myöntää virheensä. Ei auta uppiniskaisesti vängätä vastaan jos on väärässä. Käsi ylös ja tunnustus, että olen väärässä. Vaikka ei uskoisi, niin ainakin minun silmissä nostaa ihmisen arvostusta todella paljon jos tunnustaa virheensä eikä älytöntä päätöstään tai mielleyhtymäänsä koeta runnoa väkisellä läpi. Tätä älyttömyyttä suomessa näkee ihan tarpeeksi jo muutenkin

Tietenkään nöyrtyä ei pidä liikaa ja kunniansa on hyvä säilyttää, mutta ajoittain voi aina kysyä itseltään, että entäs jos vähän antaisin periksi vaikka tiedänkin olevani tässä oikeassa. Näin tilanne rauhoittuu ja kuitenkin sisimmässäni tiedän asiassa olevan oikeassa. Minusta tämä on hyvä tapa toimia jos puhutaan kertaluonteisista ongelmista ja riitatilanteista. Aina ei ole pakko saada sitä viimeistä sanaa. Hyvä riiteleminen ei ole helppoa, mutta onnistuu kun pitää näitä muutamia juttuja mielessä. Usein kannattaa itseltään myös kysyä, että haluaako riidellä vai hoitaa asian

Tietysti optimitilanteessa riitoja pitäisi välttää viimeiseen asti. Se on taito jota minä en ainakaan osaa. En tiedä osaako sitten kukaan. Välillä pitää ääntä kuitenkin korottaa tai jotain reittiä puhdistaa ilmaa. Se on osa normaalia elämää eikä se ainakaan minusta väärin ole. Kyse on ennemminkin ehkä siitä kuinka asian hoitaa. Noh oli miten oli, niin jäbää aion kasvattaa niin, että oppisi riitelemään hyvin, myöntäisi omat virheensä, nauraisi tarvittaessa itselleen ja osaisi pyytää aidosti anteeksi sekä katua tekojaan. Tietysti hyvä olisi elää ylipäätään kuten vaimo usein sanoo: "ei pidä tehdä mitään mitä tarvitsee pyytää anteeksi". Yhtenä ohjenuorana tulee olla myös perheessämme käytetyn toteamuksen jota hyvällä ja huonolla menestyksellä on sovellettu: "kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen". Tuohon jos vielä saisi vanhempien kunnioituksen mukaan, niin pienen ihmisen paketti alkaisi olla hyvällä hapella...

torstai 25. kesäkuuta 2015

Totuus on tuolla ulkona, liiterin takana

Otsikon mukaisesti tokaisee varsin häiriintyneen oloinen kaveri tavaratalo Tukkimiehen edustalla arkielämän sielunkumppanilleni avausruudussa. Noh, Aku Ankka jäi tätä mietiskelemään eikä tiennyt taustalla olevan suomentajan letkautus Salaiset Kansiot -kulttisarjan suuntaan. Mutta totuus tuli omaan mieleeni äsken, kun heräsin varsin makoisilta parin tunnin päiväunilta. Näin unta Joulupukista, tuosta parrakkaasta mielikuvitusmiehestä. Unessa tämä kaveri oli olemassa oikeasti eikä ollut välttämättä hyvä setä vaan puuhaili jotain rikollista kuviota. Mutta se unista. Minusta niistä kuuleminen on jollain tapaa ärsyttävää. Mutta äsken sitten "aamukahveja" juodessa tajusin, että voe rähmä! Se valkoparta, vanha ukki, taas kohta meillä vierailee puuhkalakkeineen ja karvanuttuineen...

Joulupukista tuli mieleen myös muutaman vuoden takainen kahvipöytäkeskustelu työpaikalta. Entinen työkaveri, jonka isä muuten siunasi äitini hautaan, kertoi miten kova juttu oli myöntää lapselleen aikanaan miten sitä joulupukkia ei nyt sitten aikuisten oikeasti ole olemassakaan. Me nyt ollaan vaan sinua tässä kuule viilattu linssiin koko lapsuutesi. Kun hiukan pohtii tätä asetelmaa, niin tästähän tässä on kyse. Ehkä pitäisi itsekkin nyt, kun on asiaan tilaisuus, niin kehitellä joku vähän uskottavampi tarina Joulupukin ympärille. Millainen se on, en tiedä. Mutta ei ainakaan semmoinen jossa yksi sankari nyt vaan sattuu asumaan korvatunturilla Suomessa ja sieltä yhtenä iltana kuutisen miljardia ihmistä tekee onnelliseksi ravaamalla paikasta toiseen kuin sähköjänis.



Noh, ehkäpä nämä totuuden puhumiset menee kuitenkin omalla painollaan ja kyllähän tilanteita on joissa lapsille on puhuttava muunneltua totuutta. Itse olen ateisti, mutta olen koettanut lapsilleni suoda mahdollisuuden päättää siitä mihin he uskovat. Uskovat sitten tai eivät. Toki esimerkin näytän toiminnallani, mutta toisaalta en voi uskoa asioihin joihin en usko. Me eletään tällä hetkellä hyvin mielenkiintoista aikaa, kun media syöksyy lapsiemme silmille uskomattomalla voimalla. Sitä kautta voidaan luoda hyvin monenlaisia kuvia. Niin hyvästä, niin pahasta tai voidaan jopa syöttää väärää tietoa sekä vähintään pimittää sitä. Minulla on omat uskomukseni asioista, mutta koetan korostaa niitä omiksi näkemyksikseni ja tarjota lapsille vapauden olla erimieltä jos sille tuntuu. Mutta ei ole helppoa tämäkään totuuden rajavirroissa uiskentelu ja varmasti vaikenee koko ajan. Tieto ja totuus on ihmisten saatavilla ihan erilailla nykyään kuin silloin, kun tietosanakirjat oli kodin sisustuselementtejä. Ne samat faktat tai muunneltu totuus on lapsillakin saatavilla entistä nuorempana. Ehkä meille vanhemmille nyt sitten rooli korostuu liikenteenohjauksessa internetin valtateillä...

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kuka muu muka?

Alla olevin sanoin suht paatoksella luukuttaa eräs keikkataukoa pitävä menestynyt nuorimies:

Ota mallia
Ota ota mallia
Tee niin ku mä
Ota mallia
Kuka muu muka
Kuka kuka muu muka

Miksi nuo sanat on tässä blogissa? Siksi, että etenkin meidän miehien, joskin toki äitienkin, pitäisi muistaa tuo kertsi. Nimittäin siellä piilee aika syvällinen juju kasvatuksellisesti. Me ollaan joko omien lapsiemme sankaria tai pettureita. Jokainen voi valita toki onneksi oman puolensa. Alla taasen kuva joka sai eilen itselleni äärimmäisen hyvän olon tunteen. Jotain päätöksiä on tullut tehtyä elämässä oikein



Nyt tämä esimerkki nostaa vielä enemmän omalla osalla päätään. Olen itse elänyt lapsuuteni ilman isää, mutta isänmallia, erittäin hyvää sellaista, olen kyllä saanut. Mistä lapsi saa esimerkkinsä muualta kuin vanhemmiltaan? Eipä oikein mistään. Pojalle isä on sankari, maailman vahvin mies. Ne on muuten aika hitonmoiset pöksyt täyttää yksittäiselle softainsinöörille. Onneksi terveellinen elämä, oikeudenmukaisuus ja muut perusarvot riittävät. Lentoon ei tarvitse lähteä tai pysäyttää rotkoon syöksyvää junaa. Mutta terävöittämisen paikka tässä nyt kuitenkin on omaan elämään tulossa. Epäilisin, että entistä enemmän sitä hyvää esimerkkiä olisi poikalapselle osattava näyttää.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Mersumies

Joku oli jännien asioiden äärellä pohtiessaan miten aika on kovin suhteellinen käsite. Ja sitähän se todellakin on. Tämä kylmä kesä on sujahtanut hetkessä juhannukseen. Toisaalta taas tuntuu, että raskaus ei etene oikein yhtään. Näin miehen silmin siis. Okei, potkuja alkaa jo tuntua, mutta tämmöstä odotteluahan tämä on. Ja tuntuu, että tuota kampetta ilmestyy siihen vauhtiin kotiin, että saisi hiljalleen jäbä kohta maailmaan ilmestyä. Siihen on kuitenkin vielä kolme kuukautta. Mutta mikäpäs on miehen tullessa. Herrasta tuli hetkessä mersumies, kun rouva sellaisen oli hänelle hankkinut. Kylläpä nimittäin kelpaa. Toista se oli itsellä pienenä, kun piti punaisella polkutraktorilla ajaa kuin paraskin kommunisti pitkin tuvan lattioita. Ja jollekkin lapsuudenkaverille joutui armottoman kateellinen olemaan, kun hänellä oli vihreä ja vielä peräkärryllä. Kyllä ei mennyt nallekarkit tasan silloin. No jos ihan rehellisiä ollaan, niin taisi olla kovasti mieluisa se traktori ja tuvan maalattu lautalattia oli todella kovilla sen rallin alla.

Mutta vielä tuohon vauvan huoltoon jos tällaisilla puolisotilaallisilla termeillä entinen sotilas asian ilmaisisi. Kyllähän se vaan niin on, että meillä on ainakin tuo vääpelin rooli hyvin vahvasti rouvalla. Olen ollut koko meidän parisuhteen ajan varsin pihalla vaatehuollosta. Etenkin lasten. Omia urkkakamojani ja yksiä tai kaksia farkkuja nyt osaan tarvittaessa pestä, mutta siihen se jääkin. Tämäkin on niitä kuuluisia juttuja joita on oppinut pitämään itseselvyytenä. Joskus on käynyt mielessä, että olisin ihan hukassa jos yhtäkkiä joutuisikin ottamaan roolia tuossa hommassa. Mutta kuten aika monessa muussakin asiassa meidän perheessä, niin sitten jotkut toiset hommat on vastaavasti mun vastuulla. Kaikki taloon liittyvät asiat, lämmitykset, nurmenleikkuut, lumityöt jne. Mutta tämä on minusta toiminut aina hyvin. Jollain ihmeellisellä tavalla varsin hyvin on onnistuttu täydentämään toinen toisiamme näissä hommissa eikä suurempaa kinaa ole tullut kodinhoitoteknisistä askareista



Kuten ylläolevasta kuvasta osittain vähän näkyy, niin vaatteita on hommattuna jo (taitaa murto-osa näkyä tuossa) ja niitä artikkeleittain sekä kokoluokittain lajiteltuna. Se on hyvä homma, koska kasvuhan vauvalla on kovaa. Mutta melkeinpä löisin roponi tiskiin sen puolesta, että syksyllä nähdään pään pyörittelyä tyyliin "ei näin" jahka olen päässyt vähän pukemaan vaatetta pojalle. Jos jotain huonoa tässä syysvauvassa on, niin se että heti puskee talvea niskaan ja sitä vaateshowta piisaa isolla kädellä. Se on ehkä tympeimpiä hommia koko vauvasirkuksessa, että pitää pukea ja riisua vähän väliä. Ja kun lapsesta topataan melkoinen michelinmies ulkoiluihin hänen kainosti samalla ilmoittaen homman olevan aika pyllystä vienolla "äääääääääää!!!!!!!!!" huudolla, niin siinä hien virratessa ohimoilla voidaan olla taas elämän suurien kysymysten äärellä. Saattaisi harmittaa jos ei tykkäisi....

torstai 11. kesäkuuta 2015

Kaarisairaalaa ja kuulumisia

Voi veljet kun on ollut vähän hulinaa tässä. Toisaalta mitään uutta se ei ole, kun tässä vaiheessa kesää yleensä lyödään puolen vuoden työt yhteen pakettiin ja koetetaan saada softaa maailmalle. Mutta kiireinen tuntuu meidän pieni jäbäleissonkin olevan. Etenkin päiväsaikaan tuntuu hän kuulemani mukaan kovaa jytistystä pitävän. Ja kylläpä ne potkut tuntuu erittäin selvästi, kun sopivaan hetkeen käden vauvamahan päälle sopivaan kohti asettaa. Yöt sitten menee onneksi rauhallisemmin. No se lupailisi hyvää unirytmin kannalta. Viime ajalla on mahtunut monenlaista muutakin juttua. Tilaamani lasten body saapui. Hirveästi en näitä lastenvaatteita ostele, mutta Bond-fanius on jotain jonka toivoisin periytyvän jälkikasvulle. Sitten taas jotain ihan toisenlaista oli, kun piti hakea esikoiselle mopo treenausta varten. Vielähän tässä vuosi on hänellä korttiin, mutta mummolassa on hyvää lääniä opetella ajamista. Ja saatiin kaksipyöräinen hommattua rouvan kaverin tyttäreltä, kun siellä jo rahaa tarvittiin ensimmäiseen autoon. Näin se vaan tiimalasissa hiekka liikahtaa...

Raskaus on edennyt hyvin. Ei mitään ihmeellisempiä murheita. Tänään oli ensimmäistä kertaa luvassa äitipolilla käynti uudessa kaarisairaalassa. No olihan se varsin hieno peli ilmoittautumisautomaatteineen peleineen. Ultrat sun muut meni hyvin, poika kasvaa keskikäyrällä eikä raskausdiabetes ole liikaa kasvua aiheuttanut. Jos jotain miinusta, niin potilasnäyttö huoneesta puuttui ja lääkäri veti aikalailla autopilotilla meidän vastaanoton. Niin joo ja painoa poitsulla 966g, tai no siis arvio painosta. Pettymys oli, kun sikiön asennosta sun muista johtuen ei 4D kuvaa saatu näkymään vaikka laitteessa sellainenkin toiminto oli. Hyvässä vauhdissa siis edetään ja taitaapi nyt olla pinnasänky viimeinen hankinta mikä meiltä uupuu. Sellainen valkoinen laskettavalla laidalla ja säädettävällä pohjankorkeudella olisi vielä hakusessa.



Rouvalla olisi nelisen viikkoa töitä jäljellä ja jotain samaa luokkaa itselläkin ennen kesälomia. Sitten ollaankin yhtäaikaa lomalla ja valmistaudutaan hiljalleen vauva-arkeen. Sitä ennen pitäisi tuo kirottu lattia laittaa ja selvityksessä on omalta osalta mystinen kurkunpään kipu. Tänään siihen tuli lähete vatsalaukun tähystykseen. Ja se jos joku on aikuisten oikeasti ihan hanurista. Kahdesti tehty ja olisi kyllä ne kerrat riittäneet. Mutta jospa tästä nyt ei mitään showta tulisi vaan voisi keskittyä näihin lapsihommiin. Veikkaan, että tässä syksyllä on haastetta ihan omiksi tarpeiksi ilman ylimääräisiä sairasteluita...

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Leikki on lapsen työ

Ollaan melkoisessa murroksessa työmarkkinoilla. Niin aikuisten kuin lastenkin. Jotta taas saadaan jotain perspektiiviä asioihin, niin pohditaanpa vähän historiaa. Ei lähdetä kuitenkaan siihen, kun selkä alkoi oikenemaan ja laskeuduttiin puusta alas, vaan vaikkapa omien vanhempieni aikaiseen lapsuuteen. Siis tuonne jonnekkin 50 vuoden päähän. Silloin varmastikkin useissa tapauksissa osallistuttiin perheen töihin jo hyvinkin nuorena. Toki myös kyläläisten kanssa leikittiin ja pelattiin sekä ehkä jossain mökissä oli telkkari taikka radio josta Markus-sedän lastentuntia kuunneltiin. Jokatapauksessa iloisesti kirmailtiin pitkin kyliä ja tehtiin paljon yhdessä niin perheen kuin kavereidenkin kanssa. Ja uskoisin, että ihan hirveästi en tässä väritä tarinaa tai muistele liian kaiholla mennyttä aikaa

No hypätään omaan lapsuuteen eli 30 vuotta taaksepäin. Vielä leikittiin kivillä ja kävyillä silloinkin kuten kuvasta näkyy, mutta ehkäpä jo kovasti harvemmin. Edelleen ulkoilu ja yhteinen tekeminen kaveriporukoissa oli kova juttu. Mutta meidän aikaan eli 30 vuotta sitten alkoi murros joka rupesi viemään aikaa nuorilta pois "terveellisistä" harrastuksista. Nimittäin tietokone ilmestyi kuvioihin. Tuli ensimmäiset Commodoren VIC-16 ja 64 koneet. Toki jotain muutakin oli. Pian tuli Nintendoa, Amigaa, ensimmäisiä 286&386 koneita jne. Itsellenikin joskus enot huomauttivat koneella istumisesta, kun esim. legendaarista High Noonia oli pelattuna C-64 koneella turhan monta tuntia putkeen. Silloin kuitenkin homma oli aika selväjakoista. Kun nousit koneelta pois, niin muut harrasteet tai askareet kutsuivat. Lähdettiin kalaan, metsälle tai pienessä yhteisössä pelattiin jalkapalloa kylän ukkomiehet vastaan poikamiehet ja sitä rataa. Pääsääntöisesti kaikki harrastustoiminta liittyi ulkoiluun tai liikuntaan



Otetaan seuraavaksi käsittelyyn omat lapset. Sallalle hommattiin läppäri jo hänen ollessaan erittäin pieni. Edelleen kuitenkin tilanne oli likimain samanlainen kuin omassa lapsuudessa. Toki pelaaminen ja pelit olivat parantuneet huimasti. Mutta kuitenkin pelaaminen ja muu toiminta oli vielä eroteltavissa suht helpostikkin erikseen. Sitten tapahtui jotain mitä ei ehkä olisi tarvinnut tapahtua jos mietitään pelkästään haittapuolia ja lasten silmin. Tuli sosiaalinen media sekä mobiilipelit. Sinne uppoutuu lapset ja vanhemmat. Olen huono esimerkki tästä puhumaan, tiedän sen. Kuitenkin tämä on ollut minusta tärkeä juttu lasten kehittymisen kannalta ja se on vienyt asioita kyllä huonoon suuntaan. Nuorista on tullut likimain käveleviä zombeja kännyköineen. Nythän pelit on siis koukuttavan hyviä jo kannettavilla laitteilla ja verkkopelaaminenkin on helppoa. Kaikki kulkee koko ajan mukana. On hyvin helppoa viettää läksyjen teon jälkeen koko ilta jotain päätelaitetta näppäillen. Missä on pihapelit, missä on urheiluharrastukset? Okei, trampoliini on onneksi ollut hieno keksintö. Siitä pitäisi palkita ehdottomasti se kaveri joka sen sai markkinoilla lyömään läpi. Siitäkin huolimatta, että kättä ja jalkaa on mennyt poikki joiltakin.



Nyt on meillä pihalla oleva hiekkalaatikko ränsistynyt jo hiljalleen ja se pitäisi kunnostaa jäbälle sekä leikkimökki romusta tyhjentää. Miten saisi pojan kasvatettua siten, että lapsuuden täyttäisi iloinen toiminta ulkoleikeissä ja kaveriporukassa leikittäisiin ja pelattaisiin? Ehkä tämä pienenä vielä onnistuu, mutta haasteiden edessä ollaan jo hyvinkin aikaisella iällä. Kännykät annetaan pieniin sormiin jo likimain vaippaiässä mm. turvallisuussyistä ja tablettia lyödään kouraan, että "pelaa nyt sitä angry birdsiä, kun isi käy vähän somessa kivasti tässä välissä ihan pikkusen". Muistelen, että me kotipaikalla kymmentä tikkua laudalla vedettiin vielä murrosiässä serkkujen kanssa ja mukana oli sukupolvea vanhemmat enot puolisoineen hyvin usein. Tässä on sitä kuuluisaa haastetta, että miten saataisiin edes rahtunen tätä kulttuuria ja yhteisöllisyyttä tuotua omille tuleville sukupolville. Oma esimerkki ainakin pitää yrittää hilata kuntoon. En uskalla edes ajatella mitä me menetetään jos lapsien taito leikkiä katoaa.

torstai 28. toukokuuta 2015

Yhden aikakauden loppu

Tai no ainakin tauko tulee viime vuosien meininkiin omalla osalla. Mukava lomaviikko Vuokatissa alkaa siis olla taasen takana ja aamulla lähdetään kotiin Pihkainmäkeen. Siellä hauvat jo kovasti odottavatkin ja koirista kyllä näkee aidon jälleennäkemisen riemun kaikesta olemuksesta. Täällä Katinkullassahan me ollaan oltu jo useita vuosia ns. rospuutto-viikko jos mietitään järjestävän seuran silmin. Meille taas tämä viikko 22 on ollut varsin hyvä valinta. Tyttärille ei ole ollut ongelmaa saada vapaata eikä koulutyö ole kärsinyt ja Vuokatissa on ollut mukavan rauhallista. Ja jos ihan totta puhutaan, niin aika mukavia aktiviteettilomia nämä on itsellekkin ollut. Nyt rouva oli raskaana ja nuoremmalla tytöllä oli kaveri mukanaan. Suht vapaat kädet oli tulla ja mennä eikä meikäläistä monesti tarvitse käskeä. Tuli liikuttua ja harrastettua todella paljon viikon aikana. Mutta mutta...

Ensi vuonna sitten mentäneen erilaisissa merkeissä. Jäbä tuo mukanaan vaunuilua, syöttämistä sun muuta. Tulenee varmastikkin hyvin erilainen loma silloin. Varmasti mukavaa tulee olemaan, mutta muutos on varmasti ainakin meikäläisen puuhasteluun kovasti suuri. Kivahan tänne on kuitenkin tulla vauvankin kanssa. Tekemistä piisaa ja eiköhän sitä kiekkoa pääse silloinkin heittämään ja rautaa salille kolistelemaan. Mulle tämä on isänä kyllä nyt kova henkisen kasvamisen paikka, kun olen oppinut viimeiset pari vuotta tulemaan ja menemään suht vapaasti. Pitää vaan toivoa, että osaisi siihen tässä nyt etukäteenkin jo valmistautua. Tällaiselle adhd-tapaukselle se tulee vaan olemaan tosi kova paikka...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Hankinnat hiljalleen tehty

Tänään käytiin hakemassa vaunut. Käytettynä ostettiin naapurustosta ja ihan hyville Brion vankkurit vaikuttavat. Nykyään noissa on ilmatäytteiset renkaatkin. On vaikka millaista vipstaakia. Mutta työkaluthan ne on ja uudet maksaa siten, että polvet notkahtaa hintalapun nähdessä. Käyttöä kuitenkin tulee paljon ja ihan huonoimpia ei voi hommata. Noihin tuli mukaan vaunukopan lisäksi "ratasosa" tai mikä se ikinä nimeltään onkaan. Mutta on kyllä tässä reippaan kymmenen vuoden aikana tullut uusia ominaisuuksia, niin vaunuihin kuin ylipäätään vaikka millaisia vempaimia. Ihan kaikkia ei olla lähdetty kuitenkaan hommaamaan tai no vaimohan nuo hommaa eli hän ei ole lähtenyt hamstraamaan kaikkea mahdollista. Ja hyvä niin. Tämän vauvan kanssa telkkuamisen on kuitenkin tarkoitus olla kertaluonteinen projekti

Nyt ei siis enää puuttuisi tärkeimmistä hankinnoista kuin käsittääkseni pinnasänky. Valkea sellainen on haussa vielä. Hoitopöytää ei tarvita ja kaikkea muuta istuinkopasta sitteriin alkaa jo olla. Jonkun verran saatiin tavaraa kaverilta vaihtokaupalla missä meille tulee lastentarvikkeita ja hänelle meni jonkunlainen kasa perhoja. Vaihdantatalous rules. Mutta aika paljon se vaan pieni ihminen romua tarvitsee. Itse pärjäisin sählymailalla aika pitkälti elämässä ja jos paketin makkaraa saisin mukaan, niin kylläpä kelpaisi....

Mut mut...nyt lähdetään perjantaina lomalle Vuokattiin. Sitä on odotettu! Voipi olla, että tämä blogi reilun viikon elelee hiljaisuudessa, mutta palataan asialle kesäkuun alussa. Mukavaa kesän alkua ihmiset ja toivotaan kelien hiljalleen lämpenevän. Ei kuitenkaan liikaa, helle on syvältä...

perjantai 15. toukokuuta 2015

Annappa kun isäs näyttää

Tänään oli vaihteeksi neuvolapäivä. Itse en päässyt mukaan, mutta kaikki oli hyvin. Jäbä potkii kovasti ja liikkeet näkyy ajottain myös vatsan päältäkin. Samalla saatiin lippuset ja lappuset Kela-tukia varten eli näin isän tapauksessahan tarkoittaa, että lomake lähetetään työnantajalle isyyslomaa varten. Noita lomia en ole vielä kauheasti miettinyt, mutta mukavalle tuntuu ajatus, että on kesä&syyskaudelle seitsemän viikkoa huilia työmaailmasta. Talvilomakin on vielä tuon lisäksi edessä. Nyt ollaan hiljalleen jo tässä oltukin suunnittelemassa lähtöä Vuokattiin jossa ollaan toukokuun viimeinen viikko perinteisesti vietetty. Nyt mukaan tulee myös Vilman kaveri ja tuossa pohdittiinkin, että vuoden päästä voi olla tilanne jossa tarvitaan ottaa jo kaksi autoa mukaan.

Mutta pari sanaa muustakin. Nimittäin luottamuksesta tai oikeastaan luotosta nuoreen ihmiseen. Luottamushan on kaiken avainsana parisuhteesta lähtien vanhemmuuteen. Siihen nojautuu kaikki. Mutta luottamusta on monenlaista. Olen harvoin kritisoinut mitään omaan kotiini liittyvää lapsuudestani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Mielestäni aiheesta ja tarkoitukseni on, että näitä samoja "virheitä" en toistaisi isänä pojallani enkä myöskään tyttärillekkään.

Jospa nyt vihdoin asiaan eli poikasena minulta tapettiin kyllä aika hyvin into kaikenlaisiin "miesten töihin" antamalla automaattisesti naulapojan rooli. "Pidäppä tätä lautaa", "haeppa nauloja", "käyppä tuolla", "ojennappa puukko" ja sitä rataa. Tämä oli minun rooli nuorena poikana kaikessa. Käytännössä mitään vaativampaa ei päässyt tekemään kotosalla koskaan. Tämä muovasi oman ajatusmaailmani kaikenlaiseen polttopuu-savottaan, rakentamiseen yms. erittäin nihkeäksi. Ja se on säilynyt aikuisiälle asti vaikka varmasti osa on myös ihan laiskan sutjakkaa luonnetta. Mulle oli iso kulttuurishokki, kun aloitin 12-vuotiaana maatalossa renkinä ja sain vastuuta isoissakin jutuissa. Ajelin traktorilla, ohjailin nostureita yms. varsin pian työt aloitettua. Se oli pirun hienoa aikaa vaikka työt maatalossa olikin ajoittain pirun raskaita kivien keräilyineen ja heinätöineen.

Toinen vastaava tunne tuli, kun opin tuntemaan isäni 18-vuotiaana ja sain sielläkin vastuuta kovasti kaikessa mitä tehtiin. Mutta kotona sitä vastuuta ei tullut. Ei ainakaan siinä mittakaavassa mitä olisin halunnut. Ehkä siihen vaikutti varsin vilkas luonteeni, kömpelyyteni tai joku muu. En tiedä. Mutta tämä on ainoa asia jota kritisoisin lapsuudessani ja näitä toimintamalleja en aio omalle lapselleni toistaa. Vasaraa ja sahaa käteen vaan valvotusti pojalle jo pienestä pitäen. Homma on hitaampaa varmasti, mutta luotan että se palkitsee myöhemmin. Lisäksi tulee terve innostus työntekoon, kun saa itse tehdä ja myös niitä vaativampia hommia. Ylipäätään me vanhemmat annetaan lapsille turhan vähän vastuuta jos yleistän jälleen rajusti. Aika isoja juttuja pystyy jo varsin nuoret tekemään kunhan vaan touhua valvotaan ja kannustetaan sekä eritoten luotetaan elämän alkumetrejä ottavaan nuoreen...

lauantai 9. toukokuuta 2015

Äitienpäivä

Ei tätä isyysblogia voisi kirjoitella ilman äitejä. Nyt on heidän päivänsä, paljon onnea kaikille äideille! Tykkään puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä vaikka se ei aina kaikkia miellytäkkään. Siksipä sanon myös sen, että kyllähän me isät aika statisteja kuitenkin ollaan tässä vanhemmuudessa. Siis ainakin tällaisessa normaalissa ydinperheessä. Äidin ympärillä kaikki pyörii ja yritämme tuoda toki omaa rooliamme esille sen mikä pystytään. Mutta kun tiukka paikka tulee, nin kyllä se äiti on tuki ja turva. Näin se menee ja näin sen ehkäpä kuuluukin mennä. Äiti on kuitenkin 9kk etumatkalla näihin hommiin ja nykii karkumatkaa lisää vauva-aikana. Ehkä myöhemmässä vaiheessa me isät vähän tätä välimatkaa saadaan kurottua kiinni.

Oma äiti-poika suhteeni oli hankala johtuen äitini ongelmista ja mummohan minut kasvatti. Äidille nostan kuitenkin hattua siinä mielessä, että ongelmia hän ei oikeastaan koskaan tuonut kotiin. Se oli hieno suoritus ja kiitos siitä. Lapsena oli vaikea ymmärtää, että äiti hävisi kuukausiksi omille reissuilleen. Ei silloin käsittänyt, että meneillään oli lasisen laulukirjan säkeistöjen tarkastelu. Ne laulut lopulta päättyivät huonosti. Mummo kuitenkin hoiti äidin virkaa paremmin kuin hyvin. Mutta ei ole mummoakaan enää, jäljellä on vain järjettömän kova ikävä. Äitienpäivä on aina henkisesti raskas päivä allekirjoittaneelle hautuumaalla käynteineen



Onneksi omilla lapsilla on hyvä äiti. Etenkin tyttölasten kanssa aivan korvaamaton ja varmasti myös tulevan pojankin. Olisin täysin helisemässä jos Sallan ja Vilman kasvatus lepäisi omilla harteilla. Kyllähän mukana olen monissakin touhuissa, mutta ei minusta saa kunnollista shoppailuseuraa tai telkkarin ääreen jotain hömppää katsomaan saati ymmärtämään naisten sielunelämää. Tai vaikkapa tajuamaan nuorten pukeutumisen päälle. Näitä esimerkkejä kyllä piisaa. Se mikä on myös hienoa, niin teini-iässä olevat tyttäret ovat hyvissä ja rakastavissa väleissä äitinsä kanssa eikä suuria riitoja ole juurikaan ollut. Tämäkään ei varmasti ihan itsestään selvyys ole. Taustalla lienee onnistunutta kasvatustyötä eikä kunnia taida tälle puolelle näppäimistöä tulla. Eli siis kiitoksia vaimolle näin päivänä äitien ja mukavaa juhlapäivää vaikka töissä taitaa taas hänellä aamu mennäkkin...