Ensimmäinen viikko

Elämää on japatuisella nyt ensimmäinen viikko takana. Tämä aika on mennyt meillä opetellessa vauvaperheen arkea. Pullojen keittelyä, röyhtäytystä, vaippasirkusta jne. Kaikkea tätä mikä tästä taloudesta on ollut poissa yli kymmenen vuotta. Mutta toisaalta kaikki on ollut hyvin tuttua. Yksi ilta meni jätkältä protestoidessa eikä voi väittää etteikö tullut palautumia aikaan jolloin Vilma oli erittäin kiukkuisa, nytkö se alkaa, voi jee jee. Mutta onneksi nyt ei kuitenkaan alkanut. Suht hyvin kaveri syö ja nukkuu. Haiseminen ollut vielä varsin rajoitettua eli ehkä se sinappilinko kerää vielä kierroksia päästäkseen täyteen laukkaan. Nukkuminen on mennyt tosiaan suht ok eli välillä menee reipasta kolmea tuntia. Välillä sitten kuten parasta aikaa, niin unessa ollaan, mutta koko ajan käy pieni ähellys. Sen verran, että itse ei osaa nukkua. Mutta kyllä tuokin syötävänä huutamisen voittaa mennen ja tullen...



Eilen perjantaina kävi neuvolantätikin. Paino oli pojalla noussut kivasti, suorastaan hyvin. Ehkä ainoaksi vähän epäselväksi asiaksi meille jäi herttakielen epäily eli joudutaanko pojalta jännettä napsaisemaan kielestä poikki. Tämä selviää tulevassa lääkärissä. Vaaraton ja yleinen toimenpide. Meidän ymmärrys on, että ehdottomasti nipsaistaan jos yhtään kireyttä. Vaikuttaa imetykseen sekä mahdollisesti myöhemmin puheeseen. Vaikeampi myös myöhemmällä iällä leikata. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että nielurisaleikkauksen olisi saanut tehdä lapsena, ei ollut kiva juttu kolmikymppisenä...




Lapsella tosiaan kaikki hyvin ja ei kai tämä isyys taaskaan pöllömpää ole. Tosin näyttää se elämä niitä varjopuoliaankin. Meillä molemmilla vanhemmilla on työelämän myllerryksissä menossa omat haasteemme. Toivottavasti niistä jotenkin luovitaan läpi. Sitten on teini-ikäiset tyttäret ja heidän murheidensa selvittelyt. Mutta eiköhän se elämään kuulu, että kaikki ei voi olla naminamia. Ei tässä nyt sentään mitään ruotsalaisia olla....