Kipu

Me miehet ollaan usein aika jänniä vempaimia. Kipua kestetään ainakin kaveripiirin läsnäollessa suht rajaton määrä. Tosin kaikissa urheilulajeissa ei näin ole, mutta näin raakana yleistyksenä. Sitten kun meillä on flunssa, niin ainakin itse kuulun orkesteriin joka mussuttaa koko ajan miten on tukkonen olo ja ei jaksa sitä eikä tuota. Aika neitimäistä ja tämäkin tuntuu olevan stereotypia. Onneksi noita flunssia ei enää juurikaan ole, kiitos nielurisaleikkauksen joskus 10 vuotta sitten. Se onkin ollut jälkipuinteineen ehkä kovinta kipua mitä meikäläinen on kokenut. Pienet kurkkukivut on aika lieviä siihen verrattuna. Taitaapa ne kuitenkin olla lastenleikkiä synnytykseen. Asia konkretisoitui ja palautui mieliin muutamia päiviä sitten, kun rouvalla oli yksittäinen ilmeisesti erittäin kivulias supistus. Vedet lähti hänellä silmistä ja itsellä sisäinen paniikkinappula oli suht lähellä painua pohjaan. Ei minua ole koskaan koskenut noin kovaa. On ne vaan huikeita epeleitä nämä naiset. Ei ole helppoa varmasti synnytys joka voi kovinkin kivulias olla. Meillä ei ehtinyt lääkäri ensimmäisessä epiduraalipuudutusta antamaan ja osahan ei sitä edes halua. Hattua pitää nostaa ylös korkealle äideille, voimakkaita ihmisiä olette! Saattas jäädä synnytykset tekemättä jos miesten varassa olisi homma...

Synnytyksistä puheenollen, niin lauantaina mennään KYS:n auditorioon muutamaksi tunniksi jonkinlaiseen infoon asiasta. Ei kai se virallinen synnytysvalmennus ole, mutta jotain sen suuntaista. Tässä kevään aikana on tullut hyvin selväksi asia, että pieni kertaus on paikallaan. Sen verran on ollut kaikista mukamas vanhoista tutuista jutuista pihalla kuin lumiukko

Viuh vauh!

Viuh vauh joka puussa orava! Tämä on ex-työkaveriltani opittu sanonta ja käytetään tilanteissa joissa joku juttu menee yli hilseen tai kuulostaa kovin erikoiselta. Olen tässä seurannut odotusaikana tahtomattakin somessa olevien Äiti-ryhmien keskusteluja vaimoni kautta. Onhan se totta, että äitiys on hieno ja arvokas asia, ja niin on isyyskin, mutta jotenkin se homma ampuu aika usein yli. Lapsia on tehty maailmaan maailman sivu ja ne on pärjänneet kyllä ihan hyvin jos ei ole viimeistä huutoa olevia rattaita jne. Markkinamiehet on saaneet aika hyvin koukkuunsa nuoret äidit. Vähän samaa on havaittavissa esim. koiraporukoissa taikka salitreenaajissa. Luodaan mielikuvia ja sosiaalinen paine ajaa siihen, että yhtään huonompi et voi olla ja porukka lyttää sinut jos hankit jotain keskivertoa tai jopa huonompaa. Sulla on oltava ne parin tonnin Emmaljungat tai et ole mitään. No meitä tämä jo vähän vanhempina ja kai ehkä jopa maanläheisimpinä ei koske, mutta huikea on suuntaus. Vielä huikeampaa on sosiaalisen median lynkkaus-mentaliteetti. Some on hieno juttu esim. vertaistukeen, mutta sielläkin on kyllä se pimeä, julma puolensa...

No unohdetaanpa kaupallisuus. Toinen vielä hullumpi on nämä imettäjät joiden tarinoihin sain ensikosketusta pari päivää sitten. Jollain on pahaa vammaa ja ei syö lääkkeitä siihen, että voi varmasti jatkaa imetystä, koska muuten tulisi viikon tauko. Maitoja kuskataan likimain lentokoneella Hangosta Inariin, että ei jää yhtä ateriaa väliin. Hei haloo!! Imetys on varmasti tärkeä asia, mutta minne se maalaisjärki taas häviää? On pelottavaa seurata tätä kehitystä laajalla rintamalla missä mitään asioita ei voi tehdä fiksusti tai moinen toiminta lytätään. Jäämmekö me maalla kasvaneet isät sitten viimeisiksi mohikaaneiksi jotka osaavat vielä puntaroida asioita usealta eri kantilta ja yrittävät taistella tuulimyllyjä vastaan saaden tehtyä asiat järkevästi, ei pelkällä tunteella? Sitä tarina ei kerro, mutta toivottavasti näin ei käy...

Lassi & Leevi

"Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää

tennarit vilikkuen mettään juoksee räkänokka tää

Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää

kaikkee kiva tehdä on, mikä kielletään"

Näillä sanoilla lauleskelee tutulla soundillaan Jokisen Vesku yhdessä soitinyhtyeensä Klamydian kanssa. Hieno biisi. Ja sanomakin on oivallinen. Nimittäin poikien sielunelämä se on kovasti erilainen kuin tyttöjen. Olen sitä tässä nyt havahtunut viime aikoina pohtimaan, kun yksi jantteri muutaman vuoden päästä vetää tennarit vilkkuen pitkin metsiä. Muistaa samalla jotenkin omaa nuoruttaa, kun majoja rakennettiin ja MacGyver oli suuri sankari puhumattamaan Ritari Ässästä tai katuhaukasta. Poikien elämä on lapsena kovin huoletonta. Kavereiden kanssa jos riitaa tulee, niin yleensä pikku painit ja kättä yhteen ja homma oli siinä. Elämää jota on usein näin vanhempana poikana kovasti ikävä. Mitään muuta siitä ei ole jäljellä kuin ajoittainen suuri innostuminen asioista ja tavaroiden rikkominen samaa vauhtia kuin nuorena kossinakin.

Miten tätä poikamaisuuden ilosanomaa sitten saisi levitettyä eteenpäin? Tai miten sitä nykyään ylipäätään levitetään yhteiskunnassa jossa me neljänkympin korvilla olevat lihaa syövät heteromiehet ollaan ehkä melkein pahimpia vihollisia sivistysvaltiolle? No aika hyvät alkeet saa esimerkiksi hakemalla kirjastosta Lassin ja Leevin seikkailuja muutaman albumin. Lueskelin nuo kaikki aikanaan läpi ja todella oivasti tuodaan siinä pienen pojan sielunmaisemaa esille. Ja monilla on myös näitä mielikuvitusystäviä kuten tällä Lassilla tiikerinsä Leevi. Mahtava sarjakuva. Suosittelisin kyllä kaikille äideille luettavaksi joille on perheeseen poikalapsia tulossa! Itsekkin otin mullikkabladetin sarjakuvanurkkauksesta pojan ja tiikerin seikkailut jälleen seurantaan...

Jännän äärellä

Nyt on pakko alkaa tunnustaa, että himppasen jo jännittää. Vauvan potkut tuntuu koko ajan selvästi ja asia mielessä pyörii aika paljon ylipäätään. Nyt rouva löysi viimeisen puuttuvan lenkin kodin kalustukseen ja ainakin mulle se toi konkretiaa paljon. Siis se, että makuuhuoneeseen ilmestyi pinnasänky. Ei mikään erikoishyvä, mutta säädettävä pohja ja laidat. Eikä käytetyltä nyt mahdottomia vaadita ja yhdelle lapselle tätä tarvitaan. Tässä ei nyt ole näytillä mikään Marko Paanasmainen sisustuskuva hienoine efekteineen joista voi aistia vauvan tuoksun. Sänky odottaa vielä patjojen laittoa sun muuta. Mutta kiivas on tahti millä ollaan kesäloman ekalla viikolla koetettu kotia laittaa valmiiksi. Vaateshow on vielä kesken rouvalta ja pari huonetta järjestelemättä. Kaatopaikalle lähti peräkärryllinen tavaraa, omia vaatteita jätesäkki + kaksi isoa kassia Konttiin ja vaimon äidille on kirpparitouhuihin katsottu myös kamista todella reilusti. Mulla on sellainen kutina nimittäin munissa, että kohta on kaikenlaista bensa-asemaa, polkuautoa sun muuta lelua mökki taas tulvillaan. Vaimolle pitää hattua nostaa miten kovalla tatsilla on jaksanut ison mahan kanssa noita juttuja laitella. Itsellä ei nimittäin osaaminen todellakaan tuohon vaatehuoltoon riitä.



Lomaakin on vielä kolmisen viikkoa jäljellä ja huomenna aikaa sitten vanhemmille lapsillekkin joista muuten esikoinen tänään nimipäiväänsä viettelee. Lähdetään nimittäin lintsille. Samalla reissulla tuodaan anoppi tänne savoon viettämään lomaansa. Jos vaan keli sallii, niin käydään vielä serkkupojan kanssa heittämässä frisbeegolfia illalla. Sukulaissuhteita on siis myös hyvä hoitaa aina kun siihen mahdollisuus on. Siinä on kanssa tärkeä asia opetettavaksi tulevalle eläjälle, että omien sukulaisten kanssa pitää välit säilyttää. Se on varsin hyvin joitain poikkeuksia lukuunottamatta meillä äidin puolella onnistunut. Toivottavasti jätkästä kuitenkin kasvaa vähän siloitellumpi versio mielipiteineen kuin isästään. Helpottaisi hänen elämää varmasti sekin eikä olisi törmäyskurssilla ihan niin helposti. Tosin yleensä tiukoilla mielipiteilläni olen eniten ongelmissa ihmisten kanssa jotka mielestään ovat erittäin suvaitsevaisia. Se on tosi jännää se, ehkä jännistä jännintä...

Kaksi kuukautta

Jututtaessani tänään harvalukuisen Pihkainmäen nuorten miesten raittiusyhdistyksen (PNMRY) toista jäsentä havahduin siihen realiteettiin, että enää on kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Vilma syntyi aikanaan viitisen viikkoa etuajassa eli jos näin mentäisiin, niin kolme viikkoa enää. Alkaa olla H-hetket siis jo suht lähellä. Vauvalla ja äidillä on mennyt hyvin. Ei mitään uutta kerrottavaa. Asiaa on toki helpottanut kylmä kesä joka on saanut myös allekirjoittaneen verenpaineen pysymään edes jollain tavalla aisoissa. Vauvan odottelu on enää siis lähinnä mielikuvaharjoittelua ja kodin siivoilua siihen kuntoon, että tulokkaan on hyvä tulla ihmettelemään ympäristöä missä pitäisi elämää starttailla. Viimeisiä isoja hommia oli lattiaremontti ja nyt on uudet vinyylit millä kelpaa konttailla ja kuolailla koirien kanssa kilpaa. Se pinnasänky edelleen uupuu, kun ei meinaa sopivaa löytyä millään. No vielä ehtii ja eiköhän se löydy. Taitaa jokaisena päivänä pari "uutta" aina tipahtaa nettikirppareille myyntiin

Jos tässä jotenkin tiivistäisi omia tuntemuksia tällä hetkellä, niin ne on aika epätodelliset. On vaikea käsittää vauvan tulevan kohta oikeasti perheeseen. Sitten tässä on vähän pieniä haasteita työelämässäkin ja saa nähdä miten ne menee. Asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Ja toivottavasti järjestyvät, niin ei tarvitsisi ylimääräisiä stressejä repiä vaan voisi keskittyä tuohon muksuun ja isommatkin tarvitsevat korostetusti huomiota juuri nyt. Olen koettanut tuota jälkimmäistä asiaa teroittaa itselleni koko ajan, kun tyttäret on kuitenkin varsin herkässä iässä.

Keskikäyrällä

Tulevan vauvaelämään ilmestyi vähän mustia pilviä taivaalle. Tai no onneksi lapselle ei, mutta Microsoftin viimeisin uutinen ei hyvää lupaa työrintamalla allekirjoittaneelle. No asioilla on tapana järjestyä eikä passaa sitä nyt murehtia liikaa. Uutta ja ihmeellistä on kuitenkin pienen ihmisen myötä luvassa. Käytiin tänään taas ultrassa Kyssillä. Joudutaan siellä ravailemaan Riikan raskausdiabeteksen vuoksi säännöllisesti noin kerran kuussa. Mutta eipä suuria huolia siellä. Poika tarjosi heti vehkeet tiskiin ultrauksen aloituksessa ja lääkärikin säikähti tilannetta. Nopeasti anturi pois ja kysymys: "olikos teillä tiedossa muuten tuo sukupuoli?". No olihan se joo eikä epäselväksi jäänyt tänäänkään. Muuten siellä verta virtaili napanuorassa ja kaikki muukin oli hyvin. Ihmeellistä on tekniikka. Painoarvio 1,6kg ja risat. Poika kasvaa keskikäyrällä ilman huolta huomisesta ainakaan toistaiseksi. Hyvälle siis näyttää edelleen ja pinnasänkyä vaille valmista olisi jo kotonakin...

PS: jutun kuvalla ei hirveästi ole pojan kanssa tekoa, vaan se on meidän Vilma muutama päivä syntymänsä jälkeen. Kuten varmaan huomattukkin, niin lisäilen näitä "muistokuvia" satunnaisesti tänne tarinoiden yhteyteen

Valtakunnansovittelija

Isänä olemisen ehkä haastavimpia tilanteita on likimain jatkuva riitojen sovittelu. Milloin sovitellaan omia riitoja vaimon kanssa, milloin riitoja lasten kanssa, milloin lasten välisiä riitoja sekä milloin äidin ja lasten välisiä. Myöskin lasten ja heidän kaveriensa välisiä kahnauksia saa olla sovittelemassa. Vaikka nyt mitenkään yltiöpäisesti ei meillä riidellä, sanoisin jopa aika normaalisti, niin silti sitä sovittelemista tulee. Ja ainakin meidän perheessä se sovittelijan viitta on langennut meikäläisen niskaan. Se on henkisesti aika raskas taakka ihmiselle, joka ei haluaisi olla sukset ristissä kenenkään kanssa.

Nyt kun poika syntyy on tässäkin aiheessa mahdollisuus päästä rakentamaan uutta. Jotenkin tuntuu, että noiden parin horoskoopiltaan leijonan kanssa talossa on peli jo menetetty. Mukana kun on vielä mausteena teini-iän tuomaa angstia. Mulla on mielessä jo juttuja joita koetan teroittaa pojalle pienestä pitäen. Kaikki lähtee parista asiasta. Ensinnäkin pitää osata nauraa itselleen eli katse horisonttiin, ei taivaisiin. Se ei tarkoita, että pitää nöyrtyä jokaisessa asiassa, mutta liian ylpeä ei saa olla. Toinen tärkeä asia on, että pitää myöntää virheensä. Ei auta uppiniskaisesti vängätä vastaan jos on väärässä. Käsi ylös ja tunnustus, että olen väärässä. Vaikka ei uskoisi, niin ainakin minun silmissä nostaa ihmisen arvostusta todella paljon jos tunnustaa virheensä eikä älytöntä päätöstään tai mielleyhtymäänsä koeta runnoa väkisellä läpi. Tätä älyttömyyttä suomessa näkee ihan tarpeeksi jo muutenkin

Tietenkään nöyrtyä ei pidä liikaa ja kunniansa on hyvä säilyttää, mutta ajoittain voi aina kysyä itseltään, että entäs jos vähän antaisin periksi vaikka tiedänkin olevani tässä oikeassa. Näin tilanne rauhoittuu ja kuitenkin sisimmässäni tiedän asiassa olevan oikeassa. Minusta tämä on hyvä tapa toimia jos puhutaan kertaluonteisista ongelmista ja riitatilanteista. Aina ei ole pakko saada sitä viimeistä sanaa. Hyvä riiteleminen ei ole helppoa, mutta onnistuu kun pitää näitä muutamia juttuja mielessä. Usein kannattaa itseltään myös kysyä, että haluaako riidellä vai hoitaa asian

Tietysti optimitilanteessa riitoja pitäisi välttää viimeiseen asti. Se on taito jota minä en ainakaan osaa. En tiedä osaako sitten kukaan. Välillä pitää ääntä kuitenkin korottaa tai jotain reittiä puhdistaa ilmaa. Se on osa normaalia elämää eikä se ainakaan minusta väärin ole. Kyse on ennemminkin ehkä siitä kuinka asian hoitaa. Noh oli miten oli, niin jäbää aion kasvattaa niin, että oppisi riitelemään hyvin, myöntäisi omat virheensä, nauraisi tarvittaessa itselleen ja osaisi pyytää aidosti anteeksi sekä katua tekojaan. Tietysti hyvä olisi elää ylipäätään kuten vaimo usein sanoo: "ei pidä tehdä mitään mitä tarvitsee pyytää anteeksi". Yhtenä ohjenuorana tulee olla myös perheessämme käytetyn toteamuksen jota hyvällä ja huonolla menestyksellä on sovellettu: "kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen". Tuohon jos vielä saisi vanhempien kunnioituksen mukaan, niin pienen ihmisen paketti alkaisi olla hyvällä hapella...