Valtakunnansovittelija

Isänä olemisen ehkä haastavimpia tilanteita on likimain jatkuva riitojen sovittelu. Milloin sovitellaan omia riitoja vaimon kanssa, milloin riitoja lasten kanssa, milloin lasten välisiä riitoja sekä milloin äidin ja lasten välisiä. Myöskin lasten ja heidän kaveriensa välisiä kahnauksia saa olla sovittelemassa. Vaikka nyt mitenkään yltiöpäisesti ei meillä riidellä, sanoisin jopa aika normaalisti, niin silti sitä sovittelemista tulee. Ja ainakin meidän perheessä se sovittelijan viitta on langennut meikäläisen niskaan. Se on henkisesti aika raskas taakka ihmiselle, joka ei haluaisi olla sukset ristissä kenenkään kanssa.

Nyt kun poika syntyy on tässäkin aiheessa mahdollisuus päästä rakentamaan uutta. Jotenkin tuntuu, että noiden parin horoskoopiltaan leijonan kanssa talossa on peli jo menetetty. Mukana kun on vielä mausteena teini-iän tuomaa angstia. Mulla on mielessä jo juttuja joita koetan teroittaa pojalle pienestä pitäen. Kaikki lähtee parista asiasta. Ensinnäkin pitää osata nauraa itselleen eli katse horisonttiin, ei taivaisiin. Se ei tarkoita, että pitää nöyrtyä jokaisessa asiassa, mutta liian ylpeä ei saa olla. Toinen tärkeä asia on, että pitää myöntää virheensä. Ei auta uppiniskaisesti vängätä vastaan jos on väärässä. Käsi ylös ja tunnustus, että olen väärässä. Vaikka ei uskoisi, niin ainakin minun silmissä nostaa ihmisen arvostusta todella paljon jos tunnustaa virheensä eikä älytöntä päätöstään tai mielleyhtymäänsä koeta runnoa väkisellä läpi. Tätä älyttömyyttä suomessa näkee ihan tarpeeksi jo muutenkin

Tietenkään nöyrtyä ei pidä liikaa ja kunniansa on hyvä säilyttää, mutta ajoittain voi aina kysyä itseltään, että entäs jos vähän antaisin periksi vaikka tiedänkin olevani tässä oikeassa. Näin tilanne rauhoittuu ja kuitenkin sisimmässäni tiedän asiassa olevan oikeassa. Minusta tämä on hyvä tapa toimia jos puhutaan kertaluonteisista ongelmista ja riitatilanteista. Aina ei ole pakko saada sitä viimeistä sanaa. Hyvä riiteleminen ei ole helppoa, mutta onnistuu kun pitää näitä muutamia juttuja mielessä. Usein kannattaa itseltään myös kysyä, että haluaako riidellä vai hoitaa asian

Tietysti optimitilanteessa riitoja pitäisi välttää viimeiseen asti. Se on taito jota minä en ainakaan osaa. En tiedä osaako sitten kukaan. Välillä pitää ääntä kuitenkin korottaa tai jotain reittiä puhdistaa ilmaa. Se on osa normaalia elämää eikä se ainakaan minusta väärin ole. Kyse on ennemminkin ehkä siitä kuinka asian hoitaa. Noh oli miten oli, niin jäbää aion kasvattaa niin, että oppisi riitelemään hyvin, myöntäisi omat virheensä, nauraisi tarvittaessa itselleen ja osaisi pyytää aidosti anteeksi sekä katua tekojaan. Tietysti hyvä olisi elää ylipäätään kuten vaimo usein sanoo: "ei pidä tehdä mitään mitä tarvitsee pyytää anteeksi". Yhtenä ohjenuorana tulee olla myös perheessämme käytetyn toteamuksen jota hyvällä ja huonolla menestyksellä on sovellettu: "kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen". Tuohon jos vielä saisi vanhempien kunnioituksen mukaan, niin pienen ihmisen paketti alkaisi olla hyvällä hapella...