Rakenneultrassa

Viimein koetti päivä jota oltiin odotettu kuin lehmä kevätlaitumia. Nimittäin keikkaa äitiyspolille ja siellä rakenneultraa. Siellä oli siis luvassa kaksi tärkeää asiaa. Toinen ja tärkeämpi eli selvyys onko sikiö kehittynyt normaalisti eli löytyykö jalkoja ja käsiä parillinen lukumäärä jne. Toinen juttu joka vääjäämättä myös isoon rooliin on noussut selvisi eli tuleeko tyttö vai poika. Ainahan tuota ei saa selville jos kaverilla on siellä sellaiset jatsit menossa kohdussa ettei kameramies pysy perässä. Itsellä oli töissä paltsupäivä, mutta onnea on joustava työ eli pääsin livahtamaan KYS:lle mukaan ja samoin vanhempi tytär oli messissä myös. Sallalle tämä tyttö vai poika -asetelma on ollut erityisen tärkeä ja poikaa on odotettu kuin kuuta taivaalta. Siinä on varmaan jotain sellaista jota ei näin miehenä ymmärrä. Ja ehkä ei tarvitse ymmärtääkkään 

Täytyy sanoa, että äitipolilla oli tullut juostua aikanaan mukana suht paljonkin, mutta ihan tyystin oli reilu 10 vuotta auttanut unohtamaan sijainnista lähtien koko paikan. Mukava kiikkutuoli siellä oli ja on erittäin tärkeää, että raskausprosessissa lujille joutuvat isät on huomioita tällaisilla mukavuuksilla! Tästä propsit keskussairaalalle.



Reippaat 30min oli lääkäri myöhässä. Tähän on totuttu isolla sairaalalla ja eipä tässä valmiissa maailmassa kai kiire olekkaan, Ja kun jännitys alkoi olla huipussaan, niin viimein lääkäri parkaisi, että jos Tolonen olisi ystävällinen ja tulisi seuraavaksi. Sitten peruslätinöitä sokeriarvoista jne. ja sen jälkeen viimein asiaan. Siellähän se veijari liikkui kuin viimeistä päivää, mutta mittoja saatiin ja kaikki vaikutti normaalille sekä kehitys on käyrillään viikkojen mukaan. Ja tulihan se selvyys myös kumpi tulee. Poikahan se sieltä ja ei kuulemma hovissa muuksi muutu. Kehen lie tullut, mutta ilmeisen selvästi esitteli pelivälineitään.



Ja kuten ylläolevasta kuvakaappauksesta sosiaalisesta mediasta käy selville, niin lopputulos oli aika mieluisa Sallalle ja samaa tuntui myös Vilmalle olevan. Pikkuveljeä toivottiin ja sellaista nyt tarjotaan jos vaan kaikki menee hyvin. Mitä minä sitten tästä ajattelen? Hyvä kysymys, en tiedä. Kyllä tässä aikansa menee asian sisäistämiseen ja miettimiseen miten pian syntymän jälkeen aloitellaan kulmaharhautusten opettelua reikäpallon kanssa...

Ensimmäistä kertaa neuvolassa

Meikämandoliino, sana jota kaikki rakastaa, oli tänään ensimmäistä kertaa mukana neuvolassa tämän uuden tulokkaan kanssa. Riikka on jo tainnut pari kertaa käydä. Vähän takatalvi meidät yllätti Karttulaan mennessä joskin neuvolatädin vielä pahemmin ja hän olikin reilun vartin myöhässä kolareiden takia. Mitä muistoja neuvolasta aiemmilta vuosilta? No eipä juuri mitään. Sallaa odottaessa käytiin eka kerran Pirtin koululla ja siitä jotain muistikuvaa on, muista käynneistä ei. Sellaista seuramiehen rooliahan siellä isukille on tarjolla. Ja semmoistahan se vähän oli tänäänkin. Kyseltiin kuulumiset ja sitä rataa perussettiä lässynlässynlää ja läpätiläpätiläälää. Mutta tärkeä juttuhan tuo on, kun siellä katsellaan sokereita, painoa yms. asioita äidiltä ja tutkaillaan raskauden edistymistä. Isästä nyt ei niin väliä ole. Eikä tarvitse ollakkaan. Hyvin tuolla silti viihtyi, ihan kiva täräkkä nuorehko uusi neuvolantäti. Tykkäsin. Tästä ei passaa kyllä vaimolle nyt hiiskua mitään, kun on kuitenkin hormoneineen aika herkillä, eli ollaan ihan hyst hyst...

Sydänääniä siellä kanssa kuunneltiin ja kaveri ei ollut oikein isäänsä tullut eli oli aika liikkuvaa sorttia. Lopulta sykettä pidempi hetki päästiin kuulemaan sen ollessa 145 jytkäystä minuutissa. Seulannan tulokset oli kanssa tulleet ja niiden perusteella kaikki lupaa hyvää. Toki koskaan ei voi tietää mitä tuleman pitää. Käytiin myös läpi meidän täyttämät kyselykaavakkeet ja mitään kauhean suuria poikkeamia niissä ei ollut Riikan ja minun ajatusmallien välillä. Koska rouvan kanssa olemme savuttomia ja päihteettömiä, niin näistä asioista ei juurikaan tivattu. Kertoilin tässä nyt tätä yleistä kuvioita mitä tuolla tapahtuu, koska kaipa tämän joku sellainenkin isä saattaa lukea jolla toistaiseksi ei vielä lapsia ole. Mukava paikka on neuvola, menkää ihmeessä sinne mukaan.

Rumba

Tajusin tässä yksi aamu päiväkodin ohi ajaessa, että ei muuten ole enää kovin kauaa kun tuokin rumba alkaa. Katselin kun pihassa purettiin pientä ihmistä turvaistuimesta hänen päivätyöhönsä meidän Pihkainmäen varsin mainioon päiväkotiin. Mietiskelin asiaa myös vähän pidempään ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei voinut välttyä ajatukselta, että tässä ollaan nyt tulossa lähtöruudun kautta rosvosektoriin. Luvassa on vuosikausia toppahaalaria, vaippashowta, vuotavaa nenää, kipeitä korvia, oksennusta rinnuksilla, uhmaikää jne. Ehkä pahinta kaikissa eli kevät ja joulujuhlia kauhea määrä edessä. Ne jos jotkut ei ole minun juttu. Ehkä oli vähän huono aamu, kun näitä jäin pohtimaan ja vähän rehellisesti sanoen negatiivista ajatusmallia joistain jutuista tuli. Mutta itseppähän tähän on tullut lähdettyä. Kyllä tämä show oli tiedossa. On se vaan jännä, että koko tämän oravanpyörän on aika autuaasti unohtanut kymmenessä vuodessa. En tiedä miten vaimo kokee nämä asiat, mutta varmasti sielläkin ehkä jotain ristiriitaisia tunteita on ja pientä pelkoa jaksamisesta. Tai sitten ei, ei noista naisista ota pirukaan selvää...




Kun ensimmäisen lapsen kanssa arjen pyöritys alkoi n. 14 vuotta sitten kaikki mitä vastaan tuli oli uutta. Sallaa nukutettiin alussa sohvatuolilla vieressä eikä hetkeksikään jätetty vahtimatta. Oltiin ihan yltiövarovaisia joskaan eipä siinä mitään väärääkään ole. Vilman kanssa mentiin jo sitten aika rennolla otteella. Kuitenkin kaikki mitä lapsen kasvaessa tuli vastaan oli uutta ja jännittävää. Nyt keskellä yötä tunnin välein omaan yskäänsä heräävä lapsi tuo mukanaan Nykäsmäisen Bon vojaas -tunteen, että voe rähmä! tämä on muuten koettu ennenkin. Fiilis voi olla vähän kuin kotona Kivelän pöydässä korttiringissä 80-luvulla, että saako alle kympin kortit vaihtaa. Mutta asennepuolella tämä taistelu voitetaan tai hävitään. Vaikka tässä nyt piruja maalailen, niin kyllä fiilikset on kuitenkin positiiviset. Se kerta kun ekaa kertaa vauva rätkättää katketakseen on ehkä hienoimpia tunteita mitä maa päällään kantaa. Ja yleensä siihen riittää, että käyttää naamansa piilossa tai sanoo hassun äänen enkä nyt tarkoita välttämättä pieraisemista joskin sekin toiminee. Yhtä asiaa tässä odotan kuitenkin kaikista eniten tunnetasolla. Se on tyttärien reagoiminen sisarukseensa ja sen hoitaminen. Sitä tunnetta ei vielä oikein osaa arvailla mille tuntuu. Uskoisin kuitenkin että isänä aika hyvälle...

Kiitos lukijoille

Suorastaan yllätyin tilastoja katsellessani, että blogia on vilkaistu jo 5000 kertaa. Se on aika monta klikkausta näinkin huonoille jutuille. Näitä piisaa jatkossakin jos kaikki vain hyvin menee, niin lapsen syntymään asti ainakin. Nyt on meillä torstaina neuvola luvassa ja reilun viikon päästä rakenneultra jota odotellaan erittäin jännittyneenä, Liikkeitä ilmeisesti tuntuu koko ajan enemmän eli kaipa tässä ihan aikataulussa edetään...

Ennen ja jälkeen

Muuttaako isyys miestä ja jos muuttaa niin miten? Tähän en ole tainnut joutua vastaamaan missään yhteydessä. Kysynpä sen siis tässä itseltäni eli miten on? No ensinnäkin kiitoksia älyttömän hyvästä kysymyksestä. En osaa tähän suorilta tyhjentävästi kertoa, mutta suoraa vastausta ei savolaiselta insinööriltä voikkaan odottaa. Yksi konkreettinen asia tässä on kuitenkin selvästi muuttunut. Sitä mietiskelin eilen, kun otsikoissa oli 3,5v pojan erittäin ikävä hukkumistapaus. Nämä ei 15v sitten kauheasti hetkauttaneet, mutta nykyään kirpaisee aika syvällä sielussa, kun tällaisesta lukee. Aina tulee mieleen, että entäs jos meille näin kävisi. Joskus miettii myös tilanteita, että entäpäs jos vaikka vaimon kanssa ajetaan rekan kanssa keulat vastakkain tai jotain muuta vastaavaa. Nämä ajatukset ravistelee mielestään erittäin nopeasti vaikka mietiskelemällä pappatunturin sytytysjärjestelmän ihmeellisyyksiä tai muita mukavan jänniä juttuja. Tämä huoli lapsistaan lienee siis se suurin muutos mitä on tullut isyyden myötä.

Kuitenkin jos yritän miettiä sitä noin kuuden-seitsemän vuoden pätkää jonka ehdin elää täysi-ikäisenä lapsetonta aikaa, niin kaipaanko sieltä jotain? Enpä juurikaan, rehellisestikkin vastaten. Mutta toisaalta en kyllä sitä aikaa vaihtaisi poiskaan. Oli siellä hetkensä. Kun esikoinen syntyi, niin oli vielä kovin nuori eikä oikein ymmärtänyt vastuun kasvamista lasten myötä eikä oikein menohalutkaan rajoittuneet. Oli salibandya ja baarimenoja reippaalla kädellä. Nyt on arvomaailma kovasti erilainen, joskin salibandy on säilynyt, mutta en kyllä koe muutoksen kokonaan tulleen vanhemmuuden myötä. Osittain sieltäkin, mutta kyllä siinä varmasti iän tuoma elämänkokemus on, joka vähän on yrittänyt takoa järkeä päähän miten tässä elämässä oikeasti kannattaa elää. Näkisin, että isäksi tuleminen ei kyllä kertalaakista ketään autuaaksi tee. Toivottavasti näin ei kukaan ole olettanutkaan. Ei kaikista pojista miehiä kasva armeijassakaan, valitettavasti...

Mitä se isyys sitten oikein on tuonut muuta kuin sohvalla setelitukun kanssa istumista oman elämänsä Al Bundyna. Kyllä se minusta on tuonut mukanaan rakkauden syvällisemmän merkityksen omaksumista, vastuuntuntoa, huolta lähimmäisistä ja ehkä rahtusen itsekeskeisen ajattelumallin haastamista jos se allekirjoittaneen tapauksessa on edes mahdollista. Parisuhteiden ammatti-ihmiset sanovat, että sinä voit muuttaa vain itseäsi, et puolisoa. Sama pätee tähän isyyteenkin. Itse on vastuussa muutoksista ja niitä pitää tehdä jos tarve on. Sama hulivili-meininki ei toimi enää sen jälkeen kun laitoksella on ensimmäinen parkaisu kuultu. Sen oppii joko ennemmin tai myöhemmin, allekirjoittaneella se vei aikaa ehkä liikaakin.

Synnytys, isänkin pakkopulla?

Jälleen ollaan helpon aiheen äärellä. Pohjustan juttua siten, että miten meillä meni hommat aikanaan. Olen siis ollut molempien tyttärien synnytyksissä mukana. Kumpikin näistä tapahtumista alkoi etuajassa puskista joten jännittämään ei sen suuremmin ehtinyt. Salla syntyi normaalisti alakautta ja Vilma sektiolla lääkärin päätöksellä. Sallan synnytyksestä en kauheasti muista, tilanne oli sen verran uusi ja jännän äärellä oltiin. Veikkaan, että seinille katselin kuten Vilmankin osalta vatsaa avatessa häntä äidin suojista ulos pahaan maailmaan kaivellessa. Molempiin synnytyksiin olin päättänyt mennä ilomielin mukaan vaimoa tukemaan. Vai olinko sittenkään? Etenkin Sallan osalta mielessä kävi usein vaihtoehto, että entäs jos voisin kivasti istua kotona katsomassa VHS-nauhalta vaikka Sabrinan Boys -videota eikä tarvitsisi yhtään sinne sairaalaan nyt lähteä. En nimittäin tykkää sairaalamiljööstä, en sitten yhtään. Olen KYS:lla ollut tekemässä 90-luvun alussa sähkötöitä silloisen heidän sähköasennustiiminsä mukana muutaman kuukauden ajan ja ei ole kotoisa paikka se. Jossain vaiheessa aikuusikää meikäläiselle on iskenyt joku kammo sairaaloihin ja erityisesti leikkaustoimintaan, vereen ylipäätään. En pysty katsomaan esim. teho-osastoa saati jotain synnytysohjelmia telkkarista joita rouva tuijottaa jatkuvasti samalla intensiteetillä kuin pässi uutta veräjää

Yhteiskunta on muuttunut aika paljon suht lyhyessä ajassa. Näkisin, että vielä 80-luvulla oli aika let's go homma, että isä jäi kotiin vaimon ähkiessä laitoksella. Suuntauksen muuttumiseen on vaikuttanut varmasti monet asiat parantuneista kulkuyhteyksistä tasa-arvon kohenemiseen. Sohaisen ampiaspesää nyt, mutta aavistuksen kyseenalaistan onko hyvä juttu puoliväkisellä viedä niitä isiä sinne synnytykseen. Nyt meille on aika kova paine lyöty kotoa, että kyllä tulet koska muutkin tulee vaikka tietäisi ettei nuku viikkoon sen operaation jälkeen ja ko. tapahtuma voi jonkinsortin traumatkin aiheuttaa. Nyt ehkä 90% tätä lukevista miettii, että v¤ttu mikä neiti tämä kaveri. Itse en kadu synnytyksiin lähtemistä ja koen ne ainutlaatuisina tilaisuuksina sekä rohkaisen ehdottomasti sinne muitakin menemään. Aion ilomielin mennä tähän tulevaankin vaikka edelleen en tykkää veren näkemisestä tai sairaalasta yleensä. On se silti sen väärtiä se homma. Mutta meitä on monenlaisia ihmisiä. Sopiiko synnytys kaikille isille, onko sinne lähtemisestä käytännön pakon tekeminen oikein? Siinäpä vaikeat kysymykset. Minusta yksiselitteisen selvää vastausta ei ole...

Ihmisten erilaisuudesta kuulin tuossa viikonloppuna sotaväen hommissa tarinan ja otan sen nyt lyhyesti esille tukemaan tätä kirjoitusta. Rissalaan oli 2000-luvun puolenvälin paikkeilla tullut alokas, nuori mies, joka ei ollut kertaakaan ollut pois kotoa yötä. Äiti oli soitellut päivystäjän puhelimeen useasti päivällä ja pyytänyt kaveria puhelimeen kysyäkseen miten menee. Alokas ei ollut saanut öitään nukuttua vaan itkenyt ja tupakaverit siihen hermostuneet. Tosin samat tupakaverit olivat hienosti tsempanneet auttaen kengännauhojen solmimisesta lähtien, mutta lopulta viikon jälkeen "kotiin kasvamaan" lähti tämä miehenalku kahdeksi vuotta lykkäyksellä. Tarina ei kerro miten hänelle kävi myöhemmin. Mutta meitä on oikeasti moneen lähtöön miehissäkin, kaikki ei ole oman elämänsä Ramboja tai Conan barbaareja. En ole mikään parisuhdeterapeutti tai muukaan asiantuntija asiassa, mutta jos joku neuvoa kysyisi, niin suosittelisin tämän asian keskustelemaan selväksi isän ja äidin välillä ennen lapsen tekemistä. Meillä ei keskusteltu. Tosin aika äkkiä tämä esikoinen jo oli tulossa muutenkin. Kuten sanottua, niin en kadu mitään, mutta uskoisin monen isän näiden ajatusten parissa pyörivän. Etenkin sitä ensimmäistä sinappilinkoa odotellessa...

Tyttö vai poika?

Siinäpä kysymys. Vai menikö se niin, että kunhan on terve. No mulle se menee, mutta viimeisinä aikoina tämä arvuuttelu on kovasti ollut tapetilla. Tuleekohan nyt poika kun raskaus on ollut erilainen. Voisi luulla, että mulle isänä tämä olisi jotenkin tärkeä juttu. No mutta kun ei ole. Taisin jo aiemminkin sanoa, että poika toisi vastuuta ehkä lisää ja uuden oppimista. Tytön kanssa pääsisi helpommalla. Vaimosta en osaa varmaksi sanoa kumpi hälle mieluisampi olisi. Ehkä poika. Tyttäret sen sijaan ovat asiansa selväksi tehneet. Itkupotkuraivarit irtoaa jos poikaa ei tule. En tiedä pitääkö ultrakuvaan teipata pippeli, että saa nuo pysymään hiljaisina jos sieltä tyttöä pukkaa. Minulle on jäänyt epäselväksi miksi tämä näin menee. Kokeekohan Salla ja Vilma tyttövauvan uhkaksi. Heitä on kuitenkin jo kaksi naispuoleista. Ehkä se poika vaan on jännempi ja sellaista olisi mukava hoitaa. No tiedä häntä, mutta mielipide on selväksi tullut. Vielä pitäisi kuitenkin malttaa muutama viikko odotella ennen selvyyden saamista..jos saadaan sittenkään. Riikka kertoi jostain äityleistä tms. ryhmästä lukeneensa tapauksesta jossa oli vauva laittanut jalat ristiin kuin Reinikainen nudistiranta-vitsissään rakenneultrassa. Joskaan ei ollut vitsin tavoin avannut lopussa ja selvittämättä jäi sillä kertaa käyttääkö vaaveli oletusarvoisesti tulevaisuudessa mekkoa vai housuja...

Selvyyden saamista odotellessa tulokas on alkanut jo liikkumaan siten, että vaimo liikkeet jo tuntee. Itselläni tilanne on sama kuin aiemmissakin raskauksissa eli minkäänlaista tartuntapintaa tilanteeseen ei juurikaan ole. Jos ei lasketa aavistuksen verran vauvapainotteista sananpartta mitä kotona käydään. Nyt ehkä suurin tehtävä isänä olisi saada tuota lattiaremppaa etenemään suunnittelun osalta. Se on täällä kotona ehkä tärkein asia mitä pitää tehdä uuden tulokkaan osalta...

Aika kultaa muistot, vai kultaako?

Viimeksi tänään jutellessani tästä iltatähti-hommasta erään emeritus-professorin kanssa kuntosalilla vaivuin muisteluihin, että mitä se elämä sen vauvan kanssa taas olikaan. Ei siitä vaan oikein muista. Okei, uskon että suoriudun kyllä vaipanvaihdosta. Joskin aikanaan kun Salla syntyi, niin synnärillä piti hoitajalta pyytää apua että mitäs nyt tehdään kun täällä on köntsät pöksyissä. Mutta kyllähän luonto nosti linnunpojan puuhun. Olen koettanut ehkä tarkoituksellakin unohtaa ne vaikeammat hetket kun lapset itkivät paljon. Salla rääkyi kuin palosireeni, mutta onneksi vain 2h illassa aina samaan aikaan eikä sitä montaa kuukautta kestänyt. Vilma sen sijaan koko kesän oli todella kiukkuinen. Mulla on tunne, että jos samanlainen tapaus sattuu nyt tulemaan, niin ollaan lujilla. Nuorena jaksaa, mutta jaksaako enää. No fyysisesti on nyt hyvässä kunnossa, mutta unenpuute pistää ihmisen lujille. Toivottavasti näin ei käy...

Uskoisin, että muut syöttelyt, röyhtäyttelyt, pukemiset jne. kyllä muistuu mieleen nopeasti. Meillähän tuota tuttiruokintaa tulenee olemaan alusta asti johtuen vaimon paniikkihäiriön lääkityksestä. Ihan terveitä isoja neitejä noistakin on kasvanut tuttelilla. Asia joka herättää tunteita kovasti, tosin mulle on ihan yksi lysti mitä muut tästä(kin) asiasta ajattelee. Yhden asian tänään kanssa tajusin eräästä kaverin FB-statuksesta. Nimittäin, että sen pienen ihmisen kanssa voi lähteä myös pyörälenkille jahka hän on siinä iässä, että istuminen sujuu mukavasti. Hieno homma, sitä tullaan varmasti harrastamaan vaunuilun ohessa. Pyörällä hurruuteltiin myös Sallan kanssa aikanaan Petosella. Paljon on hienoja muistoja 2000-luvun alkupuolelta, mutta mietiskelen, että onko tarkoituksella unohtunut ne vaikeat hetket. Niitä ei ainakaan mieliin juurikaan tule. Oikein kun pinnistelee, niin muistaa ne flunssat jolloin muksu itkee tunnin välein ja oksentaa limaa sängyn täyteen tai oksennukset jossa kyssin hoitaja syötti viisi minuuttia aikaisemmin mustikkakeittoa lapselle ja farkut oli sitten siinä samassa aineessa. Vai muistanenko väärin nämäkin..määppä tiijä...

Yksi asia on nyt eritavalla kuin silloin ja se on se, että talossa on kaksi teini-ikäistä tyttöä jotka tuovat oman soppansa. Se on varmasti uutta meille kaikille ja haastetta piisaa. En tiedä osaako vauvan ja heidän kohtaamiseen valmistautua mitenkään. Ehkä ei ja kaipa se luonto ohjaa tämänkin asian urilleen...

Liian makeaa

Insuliinihoidoksihan se rouvalla meni raskausdiabetes tai ainakin vahvasti sille näyttää. Hoitaja asiasta soitteli ja konsultoi lääkäriä vissiin vielä. Ensi keskiviikkona asiaan varmuus saadaan. Ikävä juttu. Se on tuo sokeri ja hiilihydraatit yleensäkkin kyllä iso ongelma etenkin meillä ketkä lihotaan kilo tai pari nähtyämme suklaamainos. Ennen vanhaan meidän aikaan, kylläpä tämä kuulostaa ihanan konservatiiviselta lauseen aloitukselta, ei karkkeja syöty kuin lauantaisin, kun mummo piirongin kätköistä namipussin kaivoi. Toisaalta silloin vielä kyllä leikittiin kivillä ja kävyillä. Enivei, niin nykyään karkkeja menee koko ajan ja sokeria saadaan joka paikasta. Riikka yritti meillä ruokavaliolla pitää sokereita kurissa nyt raskauden alussa, mutta muutama aamuarvo pomppasi. Vaimo ei kauheasti noista ravintoarvoista ymmärrä, jos en minäkään, mutta oli silloin syönyt fitness-muroja. Nehän on jo nimensä perusteella terveellisiä. No niissähän ei olekkaan kuin vaivaiset 73g/100g hiilareita, kun asiaa tutkin poikenneisiin arvoihin syitä etsiessä. Ihme ja kumma jos sokerit vähän pomppasee. Hirveetä humpuukia koko murot

Sokeri on myös siitä paha aine, että se koukuttaa. Itse olen vähän ongelmissa sen kanssa, kun hölmö menin laihdutuksen jälkeen sallimaan itselleni herkkupäivää ja siitä sitten on meinannut välillä lähteä käsistä koko herkuttelu. Sokeria ei kuitenkaan pidetä yleisesti kovin vaarallisena ainakaan jos muihin päihteisiin vertaillaan, mutta jos miettii esim. nuorisoa joka ei liiku yhtään ja vetelee vain pullaa ja sokuria, niin ei hyvä heilu imeläkiven kanssa tolskatessa. Meillä ollaan vähän koetettu rajoittaa karkkien ostamista muksuille. Ennen tuli aika usein kaupasta napattua Raiderit (mulle se on raider eikä mikään twix) mukaan ja vietyä perijättärille. Nyt on pyritty viikonlopulle rajoittamaan noiden käyttöä. Kavala aine, ei voi muuta sanoa. Toivottavasti Riikka pääsee ruokavaliolla ja iltainsuliinin käytöllä raskausajan ja arvot sitten palautuisi normaaliksi. Loppukaneettina voisi sanoa, että ei se väärin ole tarkkailla omaa ja jälkipolviensa sokerinkäyttöä etenkään jos yhtään sukurasitteita löytyy sokeritautiin ja/tai ylipainoon...