Rumba

Tajusin tässä yksi aamu päiväkodin ohi ajaessa, että ei muuten ole enää kovin kauaa kun tuokin rumba alkaa. Katselin kun pihassa purettiin pientä ihmistä turvaistuimesta hänen päivätyöhönsä meidän Pihkainmäen varsin mainioon päiväkotiin. Mietiskelin asiaa myös vähän pidempään ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei voinut välttyä ajatukselta, että tässä ollaan nyt tulossa lähtöruudun kautta rosvosektoriin. Luvassa on vuosikausia toppahaalaria, vaippashowta, vuotavaa nenää, kipeitä korvia, oksennusta rinnuksilla, uhmaikää jne. Ehkä pahinta kaikissa eli kevät ja joulujuhlia kauhea määrä edessä. Ne jos jotkut ei ole minun juttu. Ehkä oli vähän huono aamu, kun näitä jäin pohtimaan ja vähän rehellisesti sanoen negatiivista ajatusmallia joistain jutuista tuli. Mutta itseppähän tähän on tullut lähdettyä. Kyllä tämä show oli tiedossa. On se vaan jännä, että koko tämän oravanpyörän on aika autuaasti unohtanut kymmenessä vuodessa. En tiedä miten vaimo kokee nämä asiat, mutta varmasti sielläkin ehkä jotain ristiriitaisia tunteita on ja pientä pelkoa jaksamisesta. Tai sitten ei, ei noista naisista ota pirukaan selvää...




Kun ensimmäisen lapsen kanssa arjen pyöritys alkoi n. 14 vuotta sitten kaikki mitä vastaan tuli oli uutta. Sallaa nukutettiin alussa sohvatuolilla vieressä eikä hetkeksikään jätetty vahtimatta. Oltiin ihan yltiövarovaisia joskaan eipä siinä mitään väärääkään ole. Vilman kanssa mentiin jo sitten aika rennolla otteella. Kuitenkin kaikki mitä lapsen kasvaessa tuli vastaan oli uutta ja jännittävää. Nyt keskellä yötä tunnin välein omaan yskäänsä heräävä lapsi tuo mukanaan Nykäsmäisen Bon vojaas -tunteen, että voe rähmä! tämä on muuten koettu ennenkin. Fiilis voi olla vähän kuin kotona Kivelän pöydässä korttiringissä 80-luvulla, että saako alle kympin kortit vaihtaa. Mutta asennepuolella tämä taistelu voitetaan tai hävitään. Vaikka tässä nyt piruja maalailen, niin kyllä fiilikset on kuitenkin positiiviset. Se kerta kun ekaa kertaa vauva rätkättää katketakseen on ehkä hienoimpia tunteita mitä maa päällään kantaa. Ja yleensä siihen riittää, että käyttää naamansa piilossa tai sanoo hassun äänen enkä nyt tarkoita välttämättä pieraisemista joskin sekin toiminee. Yhtä asiaa tässä odotan kuitenkin kaikista eniten tunnetasolla. Se on tyttärien reagoiminen sisarukseensa ja sen hoitaminen. Sitä tunnetta ei vielä oikein osaa arvailla mille tuntuu. Uskoisin kuitenkin että isänä aika hyvälle...