Synnytys, isänkin pakkopulla?

Jälleen ollaan helpon aiheen äärellä. Pohjustan juttua siten, että miten meillä meni hommat aikanaan. Olen siis ollut molempien tyttärien synnytyksissä mukana. Kumpikin näistä tapahtumista alkoi etuajassa puskista joten jännittämään ei sen suuremmin ehtinyt. Salla syntyi normaalisti alakautta ja Vilma sektiolla lääkärin päätöksellä. Sallan synnytyksestä en kauheasti muista, tilanne oli sen verran uusi ja jännän äärellä oltiin. Veikkaan, että seinille katselin kuten Vilmankin osalta vatsaa avatessa häntä äidin suojista ulos pahaan maailmaan kaivellessa. Molempiin synnytyksiin olin päättänyt mennä ilomielin mukaan vaimoa tukemaan. Vai olinko sittenkään? Etenkin Sallan osalta mielessä kävi usein vaihtoehto, että entäs jos voisin kivasti istua kotona katsomassa VHS-nauhalta vaikka Sabrinan Boys -videota eikä tarvitsisi yhtään sinne sairaalaan nyt lähteä. En nimittäin tykkää sairaalamiljööstä, en sitten yhtään. Olen KYS:lla ollut tekemässä 90-luvun alussa sähkötöitä silloisen heidän sähköasennustiiminsä mukana muutaman kuukauden ajan ja ei ole kotoisa paikka se. Jossain vaiheessa aikuusikää meikäläiselle on iskenyt joku kammo sairaaloihin ja erityisesti leikkaustoimintaan, vereen ylipäätään. En pysty katsomaan esim. teho-osastoa saati jotain synnytysohjelmia telkkarista joita rouva tuijottaa jatkuvasti samalla intensiteetillä kuin pässi uutta veräjää

Yhteiskunta on muuttunut aika paljon suht lyhyessä ajassa. Näkisin, että vielä 80-luvulla oli aika let's go homma, että isä jäi kotiin vaimon ähkiessä laitoksella. Suuntauksen muuttumiseen on vaikuttanut varmasti monet asiat parantuneista kulkuyhteyksistä tasa-arvon kohenemiseen. Sohaisen ampiaspesää nyt, mutta aavistuksen kyseenalaistan onko hyvä juttu puoliväkisellä viedä niitä isiä sinne synnytykseen. Nyt meille on aika kova paine lyöty kotoa, että kyllä tulet koska muutkin tulee vaikka tietäisi ettei nuku viikkoon sen operaation jälkeen ja ko. tapahtuma voi jonkinsortin traumatkin aiheuttaa. Nyt ehkä 90% tätä lukevista miettii, että v¤ttu mikä neiti tämä kaveri. Itse en kadu synnytyksiin lähtemistä ja koen ne ainutlaatuisina tilaisuuksina sekä rohkaisen ehdottomasti sinne muitakin menemään. Aion ilomielin mennä tähän tulevaankin vaikka edelleen en tykkää veren näkemisestä tai sairaalasta yleensä. On se silti sen väärtiä se homma. Mutta meitä on monenlaisia ihmisiä. Sopiiko synnytys kaikille isille, onko sinne lähtemisestä käytännön pakon tekeminen oikein? Siinäpä vaikeat kysymykset. Minusta yksiselitteisen selvää vastausta ei ole...

Ihmisten erilaisuudesta kuulin tuossa viikonloppuna sotaväen hommissa tarinan ja otan sen nyt lyhyesti esille tukemaan tätä kirjoitusta. Rissalaan oli 2000-luvun puolenvälin paikkeilla tullut alokas, nuori mies, joka ei ollut kertaakaan ollut pois kotoa yötä. Äiti oli soitellut päivystäjän puhelimeen useasti päivällä ja pyytänyt kaveria puhelimeen kysyäkseen miten menee. Alokas ei ollut saanut öitään nukuttua vaan itkenyt ja tupakaverit siihen hermostuneet. Tosin samat tupakaverit olivat hienosti tsempanneet auttaen kengännauhojen solmimisesta lähtien, mutta lopulta viikon jälkeen "kotiin kasvamaan" lähti tämä miehenalku kahdeksi vuotta lykkäyksellä. Tarina ei kerro miten hänelle kävi myöhemmin. Mutta meitä on oikeasti moneen lähtöön miehissäkin, kaikki ei ole oman elämänsä Ramboja tai Conan barbaareja. En ole mikään parisuhdeterapeutti tai muukaan asiantuntija asiassa, mutta jos joku neuvoa kysyisi, niin suosittelisin tämän asian keskustelemaan selväksi isän ja äidin välillä ennen lapsen tekemistä. Meillä ei keskusteltu. Tosin aika äkkiä tämä esikoinen jo oli tulossa muutenkin. Kuten sanottua, niin en kadu mitään, mutta uskoisin monen isän näiden ajatusten parissa pyörivän. Etenkin sitä ensimmäistä sinappilinkoa odotellessa...