Kirjoittelen vielä yhden vähän syvällisemmän tekstin ennen ristiäisiä ja tämän blogin kuoppajaisia. Aloitin tämän tekstin jo eilen tiistaina, mutta elämä taas viskoi ja ilmeisesti rouvalta nyt kaavitaan istukan palanen pois joka jäi synnytyksessä. Kätilö asiasta mainitsi synnytyksen jälkeen, että eipä tainnut kaikki romut tulla ulos. Jossain vaiheessa synnärillä sitten olivat nopeasti vatsan päältä ultranneet ja todenneet, että ei ole mitään. No oli kuitenkin. Eihän tämä operaatio minuun koske, mutta aika väsynyt alkaa olla näihin tällaisiin. Hoitajakin eilen ihmetteli, että pelkästään vatsan päältäkö olivat tutkineet. Meillä on ollut näitä elämässä ihan tarpeeksi. Mutta jospa se rouva tänään tulisi kuntoon siellä kyssillä ja pääsisi kotiin.
Sitten asiaan eli olen pohdiskellut tässä kevyesti, että miten olen lapsiani kasvattanut isänä tyttärien ollessa nyt jo teini-iässä. Mitä tuli tehtyä väärin, mitä kenties oikein ja sitä rataa. Tähän ei liene absoluuttista totuutta olemassa, mutta pohditaan vähän kuitenkin. Vauva-aika meni minusta ihan jees. Liikaa tuli oltua omissa harrastuksissa, mutta se nyt tuntuu perisynti olevan edelleen. Tyttöjen kanssa oli jo vauvana aika helppo heittää sellainen automaattiohjaus päälle, että ei tässä nyt niin suurta murhetta, ne on tyttöjä ja minun ei tarvitse heistä ymmärtää. Vaippojen vaihto sitten vaihtui jossain vaiheessa ja alkoi tulla tempperamenttia esille etenkin vanhemmalla. Siinä tein sitten virheen, kun yritin väkisellä nujertaa auktoriteetilla lasta. Onneksi tajusin tämän kuitenkin suht pian ja meikäläisestä alkoi kasvaa perheen sovittelija. Pitkiä keskusteluja on käyty etenkin tämän vanhemman kanssa. Perheen leijona-naisilla on kovin tulinen luonne ja tarvittiin sovittelua. Paljon tuli myös käytettyä tyttöjä uimassa jne. antaen Riikalle kotona aikaa hengähtää. Sekään ehkä ei niitä huonoimpia vetoja ollut. Joskin liian vähän sitten tehtiin yhdessä koko perheen voimin
Ehkä isänä kuitenkin isoimmat murheet liittyi alkoholin pariin. Ei siitä sen enempää, mutta on surullista katsoa miten se edelleen monessa perheessä näyttelee viikonloppujen merkittävintä roolia. Viikonloput on myös lasten lomaa. Onko se lomaa jos vanhemmat on tilassa joissa ei voi heidän käytöstään kuin arvailla ja se pelottaa. No meillä ei tätä ongelmaa enää onneksi ole ja olen siitä pirun ylpeä. Onneksi kotona kuitenkin aina kaikki meni suht hyvin eikä riidelty myöskään muutaman lasillisen jälkeen. Ne on hirveitä tilanteita lapselle ja siinä usein saa perheen vanhin sisarus ottaa kohtuuttoman taakan kantaakseen.
Tyttöjen osalta antaisin isyydelleni arvosanaksi ehkä vanhan liiton numeroinnilla kasin. Siitä on hyvä parantaa. Nyt on sitten pojan kasvatus alkutekijöissään. Mielessä pyörii ettei vaan toistaisi aiempia virheitä. Sen ainakin olen oppinut, että omalla esimerkillä johdetaan parhaiten kotona. Ja sen, että huutamalla ei mikään asia ratkea vaan neuvottelemalla. Neuvottelu on aina vaikeampi tie, koska siinä kuitenkin lopulta pitää pystyä myös rauhallisesti tekemään ne vaikeat päätökset, kun lapsi vetää itkupotkuraivaria sovintoesityksen oltua hänen kannaltaan heikko. Mutta se lempeästi puhumalla sopiminen kuitenkin palkitsee. Itselläni on perheen tyttäriin erittäin hyvät välit ja nyt heidän teini-iässään ollessa neuvottelutaidot ovat kultaakin kalliimmat. Mutta mitä muuta pitäisi osata pojan kanssa? Suurin haaste tulee olemaan, että saisin kasvatettua jätkän liikkuvaan elämäntyyliin ettei jumahda telkkarin äärelle. Kuitenkin siten, että ei painostaisi liikaa. Erähommat kiinnostaa jos kiinnostaa, väkisellä jos vie pilkille varpaita palelluttamaan liiaksi pitkäksi aikaa, niin voipi olla vaikutus päinvastainen kuin oli ajatus.
Kaipa loppuun voisi kiteyttää, että jos osaisi olla läsnäoleva, oikeudenmukainen, lempeä, turvallinen ja luotettava isä, niin silloin tämä homma ei pieleen menisi. Se on vaan teoriassa paljon helpompaa kuin käytännössä...
