Puhuttaisiinko hiukan vauvasta?

Meillä ihmisillä on jännä ja toisaalta aika looginen tapa puhua paljon niistä asioista mitkä kulloinkin ovat päällimmäisenä elämässä. Tämä korostuu meillä miehillä siinä vaiheessa, kun sotaväki kutsuu omiaan isänmaallisiin hommiin muutamaksi kuukaudeksi. Siinä on varmasti useampikin orastava parisuhde hajonnut viimeistään siihen, kun viikonloppuvapaat on mennyt kuunnellessa miten se luutnantti sitä ja miten se tätä. Väittäisin rohkeasti, että tämän saman ilmiön äärellä ollaan, kun perheeseen on tulossa vauva. Tällä kertaa sitä tarinaa tulee siltä paremmalta puoliskolta, joskin isän tekele komppaa juttua mukavasti.

Tässähän ei olekkaan oikeastaan mitään ongelmaa ensimmäisen lapsen osalla tai jos lapset ovat pieniä. Tai koska isänä ei oikein ole vielä päässyt vauva-fiilinkiin mukaan, niin ehkä se jossain vaiheessa hieman jo kyllästyttää: "kuule siellä vauva-forumilla taas Kaisa-Liisalla oli ollut viikolla 13+6 seitsemän supistusta, kun edellisellä viikolla oli ollut vain kuusi". Siinä ollaan todella jännän äärellä, että ihan tärisyttää. Näin miehenä siis tarinaa kuunneltuna.



Mutta lasten kanssa tässä ollaankin vähän erilaisessa tilanteessa. Heille uusi tulokas on suuri tuntematon. On kuultu juttuja miten ne huutaa ja meuhkaa, mutta toisaalta vauva on hellyttävä. Tilanne vastaa lapsen silmin ehkä vähän samaa kuin miehellä inttiin lähtö. Paljon on tuntematonta juttua tulossa eikä minkäänlaista varmuutta ole onko se hyvää. Ja kun lapset haluaisivat huomiotakin itselleen, niin koko ajan vauvasta puhuvat vanhemmat varmasti alkavat ärsyttämään. Meillä tämä ongelman problematiikka on tunnistettu ja pitää yrittää viedä ratkaisuja käytännön tasolle. Kyllä tämä iltatähti on vaan tuomassa mukanaan aika erilaisia juttuja kasvatuksellisesti kuin nämä edelliset. Tosin onneksi kaikki menee varmasti hyvin omalla painollaan, mutta mielestäni ei väärin ole muutamaa ajatusta uhrata tällekkään asialle. Teini-ikäiset tyttölapset on aika herkässä elämänvaiheessa...