Rikos ja rangaistus

En ole otsikon mukaista Dostojevskin klassikkokirjaa lukenut saati Kaurismäen opuksesta tekemää leffaa (1983) nähnyt, mutta otsikkotasolla aihe on sellainen johon törmää lapsiperheessäkin usein. Tämä nousi tapetille joku aika sitten, kun oli koirien iltaruoan aika. Ja äs juusual, niin Vili räksyttää kuten joka ikinen kerta kun ruokaa antaa. Mietiskelin ääneen, että mistähän saisi jonkun kärpäslätkän tms. jolla voisi vähän läppäistä koiraa korville kieltoa tehostaakseen, kun mikään muukaan ei tunnu auttavan. Ei vaikka miten kuiskuttelisi korvaan, että oleppa nyt kiltti sesse eläkä yhtään hauku, setä ei ole ollenkaan paha vaan setä on ruma. Siitä sitten tietysti lähti jälkikasvulta kommentit, että entäs jos sinua lätkittäisiin jne jne jne. Varmaan tuttu tunne monelle isälle. Tästä päästiin keskusteluun mikä olisi oikea tapa palkitsemiseen ja rankaisemiseen. Se onkin vaikea laji maassa jossa halutaan kieltää kaikki. Hyvänä esimerkkinä voi ottaa vaikkapa satunnaisotoksella jonkun metsästysseuran tai yleisen tilan yhteiset pelisäännöt. Yleensä siellä on heti alkuun kieltoja lueteltu pitkä rivi.

Lapsiperheissä tämä kepin ja porkkanan käyttö se vasta vaikeaksi meneekin. Nykypäivänä fyysinen koskeminen on kielletty eikä luunappeja saati remmiä saa enää antaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on hyvä uutinen. Lastensuojelu puuttuu noihin välittömästi jos asiasta tietää. Sitten toisaalta tullaan ongelman äärelle. Mitenkäs sitten jos tukistaa ei saa ja töllöntöitä on tehty reippaasti ja toistuvasti. No lähinnähän sitten mennään aresti-linjalle ja/tai jotain henkilökohtaisesti tärkeän asian käyttämistä rajoitetaan. Okei, tämä on ihan hyvä ratkaisu satunnaisesti. Mutta mutta...tästä voi tulla paha kierre jossa vanhemmalle on helpoin konsti aina vaan antaa sitä keppiä eli rajoittaa elämistä. Kun tämä menee toistuvaksi, niin alkaa miettiä että olisiko kuitenkin parempi kerralla saada se tukkapölly ja oppia asia kuin se, että henkistä väkivaltaa tulee yhtenään. Olen ollut esimiestehtävissä puolustusvoimissakin niin varusmiehenä kuin henkilökuntaan kuuluvana jonkun tovin ja kyllä meissä ihmisissä luvattoman paljon on sellaisia jotka valtaa käyttävät toisien henkiseen kyykyttämiseen jos siihen vaan tulee mahdollisuus. Sen näki eritoten kun valmistuttiin aliupseerikoulusta. Monelle elämän tärkein juttu oli päästä juoksuttamaan alokkaita. Kaikki johtaminen oli sitä toisen alistamista. Eikä tämä ole pelkkä sotaväen ongelma, yleinen murhe myös siviilimaailman töissä. Työpaikkakiusaamisesta puhutaan, mutta missä on lastensuojeluilmoitukset henkisestä väkivallasta jota tapahtuu varmasti perheissä? En tiedä, mutta näkisin jopa tarpeellisemmaksi kuin yksittäisen tukkapöllyn sijaan...




Mutta tämäkin on vaikea aihe ja kuten sanoin, niin en hyväksy fyysistä väkivaltaa missään muodossa. Se on syy miksi esimerkiksi lopetin jääkiekon aktiiviseurannan takavuosien yleisen tappeluihannoinnin vuoksi. Meillä kotona aikanaan kasvatus toimi pitkälti niin, että mummo oli esimerkillään hankkinut sellaisen aseman, että pettymyksiä ei halunnut tuottaa. Joskus näin kävi kuitenkin. Eräästä jälki-istunnosta tulin ala-asteella kotiin ja mummo oli ostanut sulismailat. En muistaakseni saanut niitä silloin heti. Voi elämä että olin silloin pettynyt ja vihainen itselleni. Ei siihen tarvittu äänen korottamista, ei nurkassa seisomisia tai muuta. Läksy tuli opittua nopeasti. Näkisin, että parhaiten homman saa haltuun kun oma esimerkki on isänä tai äitinä kunnossa. Reiluus, avoimuus ja luottamus lapsia kohtaan on avainasemassa. Silloin on mahdollisuus päästä siihen ihanteelliseen tilanteeseen jossa lapsi kunnioittaa vanhempiaan ja ongelmatilanteet pysyvät minimaalisena. Toki poikkeustapauksia on ja osa meistä kasvaa vinoon oli mitkä kotiolot tahansa. Mutta yleistyksenä väittäisin asian toimivan noin. Siihen kun sopivasti tarjoaa kannustimia, niin ehkäpä pienet mahdollisuudet on turvalliseen ja rauhalliseen lapsuuteen. Myöskin lapsen kanssa on hyvä puhua. Usein joutuu kaivamalla kaivamaan, että miksi on hiekkaa rattaissa, mutta sinnikkyys palkitaan. Ainakin meillä näitä keskusteluja on käyty ja kun lopulta saa murheen kaivettua lapselta ulos ja keskusteltua asian selväksi, niin on vastapeluri kuin uusi ihminen. Se on hieno palkinto pienestä vaivannäöstä

Mutta jos elämä on esimerkiksi sitä, että alkuviikko hehkutellaan sitä että viikonloppuna voidaan taas ryypätä ja remuta sekä sunnuntai selvitellään päätä ja välejä vanhempien kesken, että mitäs tuli tehtyä. Tässä voi jokainen miettiä, että mikä on arvostus omilla lapsilla vanhempiaan kohtaan ja kunnioitus. Eivät he sitä pettymystään välttämättä ulospäin näytä, mutta sisällä myllertää ja pahasti. Lapset käyvät viikot myös koulua tai päiväkotia ja odottavat yhteistä aikaa. Väittäisin, että lasten hallinta tällöin useimmiten myös tapahtuu pelolla ja tiukalla kurilla. Jos näin elämä menee, niin on hyvä vilkaista peiliin. Ei on helppo sana joka paikkaan ja sen taakse pääsee pakenemaan vaikeampaa ratkaisua. Loppuvetona voisi sanoa, että ylipäätään meillä suomessa pitäisi yrittää tarjota sitä porkkanaa enemmän kepin sijaan. Niin kotona, töissä kuin yhteiskunnassakin. Sellaisessa suomessa minä haluaisin asua ja uskoisin, että myös lapsenikin